Varasin ultraäänen ja loppuiltapäivä meinasi mennä töissä penkin alle kun huoli ja murhe valtasi mieltä hetki hetkeltä enemmän. Ystäväni tsemppasi minua hurjasti ja koska mieheni on työmatkalla hän jopa tarjoutui tulemaan mukaan ultraääneen jos kaipaan tukea. Miten ihania ystäviä minulla onkaan. Hän sanoi että jos kaipaan jotakuta edes käytävään odottamaan ja olemaan tukena, niin hän voi tulla kanssani. Upeaa kun on niin hyvä ystävä. Sovin näkeväni samaista ystävääni vielä töiden jälkeen kahvilassa. Matkalla bussissa nieleskelin vielä kyyneleitä kun mietin mielessäni mahdollisia ultraäänen pahimpia tuloksia, mutta jotenkin sain mieleni siihen moodiin että minulla on oikeus uskoa hyvään ja oikeus odottaa hyviä tuloksia. Ja että minun ei tarvitse varautua pahimpaan ja valmistautua käytökseen joka ei riko sovinnaisuuden rajoja. Sovin itseni kanssa että minulla on oikeus hajota täysin lääkärin vastaanotolla jos tulee huonoja uutisia, mutta että jos tavoistani poiketen lähdenkin vastaanotolle odottamaan hyviä uutisia. Tämä ajatus jo jotenkin piristi. Samoin ystävän näkeminen. Sain niin paljon paremman mielen hänet tavattuani.

Kahdeksankuukautisen lapsen äitinä ystäväni pyysi anteeksi että kertoi minulle että hän oli lähiaikoina kokenut jälleen vauvakuumetta ja hän pohti että koska heille olisi sopiva aika seuraavalle lapselle. En mitenkään pahastunut. Ehkä juuri siksi että olin päässyt ensimmäistä kertaa moneen viikkoon edes jollain tavalla onnellisten ajatusten pariin. Minun piti oikein kysyä ystävältäni että kokiko hän vauvakuumetta ennen ensimmäistä lastaan koska minun piti myöntää että en edelleenkään ole koskaan kokenut vauvakuumetta. Edelleenkään vaikka minulla muuten niin polttava tarve on ollut saada lapsi, mutta en ole tätä kyllä vauvakuumeeksi kokenut. En edelleenkään ole ihan varma että olenko koskaan oikeasti vielä halunnut lasta. En osaa kuvitella tuollaista tunnetta koska itselleni lapsen hankkiminen on järkipäätös. Että tiedän haluavani lapsia ja ne sopivat juuri nyt elämänkuvaan. En vielä koskaan halunnut lasta vain siitä syystä että vain haluan. Totesin myös ystävälleni että ehkä tämä lapsettomuuskausi on tehnyt toivottavasti minusta vähän ymmärtäväisemmän ja ainakin opettaa arvostamaan omaa lasta.

Keskustelimme myös siitä, miten kamala tilanne itsellä olisikaan jos tähän lapsettomuuden lisäksi olisi vielä aivan hirveän suuri kaipuu saada oma vauva. Miten nettiblogeja lukiessa olen voinut tiettyyn pisteeseen asti samaistua henkilöihin jotka itkevät muiden lapsia nähdessään koska oma syli tuntuu niin tyhjältä. Mutta että oma turhautumiseni on ehkä enemmän noussut juuri ajatukesta "miksi muut enkä minä" eikä niinkään oman sylin tyhjuudestä.