Huono olo, närästää ja vatsa on turvonnut kuin pallo ja näytän raskaana olevalta (siis vielä pidemmällä olevalta). Eikö raskaus voisi mennä ohi ilman suurempia oireita?

Kerroimme viikonloppuna mieheni veljelle raskaudesta. Oli jotenkin helpottavaa kertoa jollekulle, mutta samalla hirveän pelottavaa. Että jos tämä ei taas kestäkään niin miksi on kertonut. Toisaalta viikkoja sentään on jo kertynyt sen verran että aika suuret prosentit taitaa olla että säilyy hengissä. Tsemppiä mahan sisäinen asukki!

Kerroin myös erittäin hyvälle ystävälleni.

Kun suurin huoli on vaihtunut siihen ajatukseen että ehkä tämä saattaakin jatkua on suuremmaksi huoleksi muuttunut ajatus siitä että enhän mä edes pidä lapsista. Kauhu siitä että miten mä viihdyn kuukausia kotona. Pelko siitä että osaanko mä. Pelko siitä että kiinnynkö mä tarpeeksi lapseen. Pelko siitä että voiko tässä maailmassa kasvattaa ollenkaan selväpäisiä lapsia.

Olen ollut niin kiinni siinä ajatuksessa että miksi en tule raskaaksi että olen unohtanut pohtia sitä, että se että tulee raskaaksi tarkoittaa sitä että lapsi toivottavasti jossain vaiheessa syntyy. Ja se että syntyy lapsia tarkoittaa elämänmuutosta. Elämä ei ole niin helppoa mitä se ulkoapäin vaikuttaa. Omat vanhempani ovat asia erikseen, se tarina ei ole ihan traditionaalisimmasta päästä, mutta jos miettii jonkin kaverini vanhempia. He ovat olleet nuoria, menneet naimisiin, saaneet lapsia ja tekevät töitä kuka missäkin. Elämä vaikuttaa siltä että se vain on kulkenut johonkin tiettyyn uomaan. Mutta ehkä näissäkin tarinoissa on jonkinlainen ajan tuoma patina. Eli jälkeenpäin on helppo kertoa tarinaa ja tuolloin tarinasta puuttuu se suurin jännite. Että kukaan ei jälkeenpäin kerro tarinaa siitä miten on kokenut paniikkia siitä että tulee äidiksi vaan tarinassa kerrotaan siitä miten lapsi syntyy ja äiti ja perhe on iloinen.