Lapsettomuusklinikalla suositeltiin että ihan itseään suojellakseen saattaisi olla hyvä olla lukematta kaiken maailman nettipalstoja. Ja niinhän se on että paljon niissä keskustelevat normaalit ihmiset ja "normaali lapsettomat" mutta sinne eksyy myös niitä kaikkein fanaattisimpia. Mistä muualta sitä kuitenkaan löytäisi vastaavaa vertaisryhmää? Netissä on helppo rajata kuitenkin sitä että kenen keskusteluosiota lukee. En ole liittynyt yhteenkään keskusteluryhmään jossa "jo tietyn aikaa odottaneet" vaihtavat ajatuksiaan. En halua olla niiden joukossa jotka joutuvat kyynelten läpi onnittelemaan niitä jotka onnistuvat enkä halua olla se joka särkee toisten sydämiä kertomalla omasta plussasta. Haluan että tämä on jotain omaa.

Olen saanut tarpeeksi kipeitä live-elämyksiä kun kaverit ympäriltä ovat kertoneet tulleensa raskaaksi. Jostain syystä en osaa olla kovin onnellinen heidän puolestaan. Mieheni sanoo että eihän se heidän syynsä ole tai että se ei vaikuta meihin, mutta kyllä se silti syö joka kerta kun joutuu onnittelemaan vaikka oikeasti tekisi mieli rynnätä pitkäkseen sängylle ja ulvoa pää hautautuneina tyynykasaan. Ehkä siinä on syy että en juuri ole itkenyt että pelkään että itkusta ei tule loppua. Tai pelkään että saan itkeä niiin kauan. En uskalla olla surullinen koska en halua olla surullinen pitkää aikaa.

Minulle sanottiin että "anna itsellesi oikeus tulla raskaaksi". Että minun pitää olla avoin raskaudelle. Kuulostaa huuhaalta. Jos hoen aamulla peilikuvalleni että "minulla on oikeus tulla raskaaksi", helpottaako se oikeasti raskaaksituloa? Vaikka lähtökohtaisesti olen optimisti olen kuitenkin vahvasti myös realisti. Tarkoittaako tämä että minun on vaikeampi tulla raskaaksi koska pohdin myös vaihtoehdon mitä sitten jos mitään ei tapahdukaan? Toisaalta pelkään tosissani että omat ajatukseni estävät minua tulemasta raskaaksi. Oma elämäni on paikka paikoin ollut sen verran rankkaa että pohdinkin että ei raskautuminenkaan voisi olla minulle helppoa. Välillä pohdin että mistä minua rankaistaan. Samalla pohdin onko minulla oikeutta pohtia näin vai aiheuttaako juuri tämä sen että lapsi ei anna kuulua itsestään? Minulle suositeltiin vyöhyketerapiaa. Että monet ovat saaneet siitä avun. Mutta minun kierrossani tai ovulaatiossani ei ole mitään ongelmaa. Ja lisäksi satuin lukemaan netistä pari kertomusta siitä miten vyöhyketerapialla saatiin parin henkilön säännöllinen kierto menemään täysin solmuun. En jännitä, en juuri stressaa joten mitä sieltä voisi hakea? Rentoutumista, sitä varmaan. Mutta jos nyt muistelee taaksepäin, niin varmaan ensimmäiset kuusi yritystä ovat varmasti olleet minun osaltani rentoja. Olen ollut valmis, avoin, jännittämättä, nauttinut seksistä, ollut odottamatta liikoja, kaikkea sitä. Silloin ei asia ollut vielä niin suuri kuin mihin mittoihin se on nykyään kasvanut. Mutta milläs sitä nyt sitten onnistuisi rentoutumaan... On kuin olohuoneen seinällä olisi maailman isoin musta rasti ja joku ensin osoittaisi sitä ja sen jälkeen käskisi olemaan ajattelematta sitä.