Nyt se tuli. Ensimmäisen kerran todella iso itku kun selvisi että jälleen kuukauden odotuksen jälkeen on odotus ollut turhaa. Suuri oli suurimmin varmaan siinä että olimme pari päivää kylässä tuttavaperheellä jolla oli erittäin suloinen ja ihana lapsi, jota jopa minusta oli mukava pitää sylissä. Että oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni seurasin kohtalaisen läheltä lapsiperheen elämää muutaman vuorokauden ajan ja jollain tavalla jopa osallistuin hoitoon (Syötin kerran jotain sosetta ja katsoin lasta sen aikaa kun kaverini pikaisesti kävi jossain). Kai sitä omassa päässään leikki jo jonkinlaista kotileikkiä että tältä se sitten tuntuu. Ja etenkin kun olin jo kaksi päivää ehtinyt luulla että josko nyt tällä kertaa olisi tärpännyt koska täti antoi odottaa itseään normaalia pidempään. No eipä tärpännyt. 

Jälleen kerran sydän särkee myös ajattelemattomista lauseista. Tai lauseista jotka eivät ehkä jollekulle merkitse mitään, mutta jollekulle (minulle) häijyä kuultavaa. Eli keskustellessani töistä kaverini kanssa nauroin että mieheni voisi mennä niin hyviin töihin että voisin jäädä kotiin. Kaverini sitten tähän puolestaan kommentoi että mitä sä sitten oikein tekisit? Että hänellähan (äitiyslomalaisella) on lapsi ja tekemistä, mutta mitä minä sitten oikein tekisin... No niinpä... Tuosta vastaavanlaisesta vapaasta itsekin haaveilin, mutta haaveena se toistaiseksi on pysynyt. No, taidan itse olla jo aika herkkä kaikelle sanomiselle. Jos kaverini olisi puolestaan suoraan ehdottanut että äitiyslomahan on vaihtoehto niin ehkä olisin senkin kokenut ikävänä.