Olin jumpassa ja ohjaajaksi tuli sijainen. Sijainen jonka olen viimeksi nähnyt syksyllä ja nyt hän oli erittäin (siis ERITTÄIN) näkyvästi raskaana. Kun joku eturivistä meni vielä kysymään ja ohjaaja kertoi että laskettu aika on helmikuun lopulla ei minun askelkuvioistani meinannut tulla mitään. Keskittymiskyky oli mennyttä heti alusta ja minä greippailin pitkin seiniä välillä kyyneleitä pidätellen. Miksi ihmeessä tämäkin piti tulla vastaan?  Koko elämäni aikana en ole ollut ainoankaan raskaana olevan jumppavetäjän tunnilla – miksi nyt? Yritin olla katsomatta vetäjään, mutta en onnistunut sulkemaan omia ajatuksiani ja ikävästi ne ajautuivat kaikki siihen johtopäätökseen että jos ensimmäinen raskauteni olisi jatkunut olisin nyt äitiyslomalla. Kamalin hetki oli kuitenkin kun rentoutusosassa viimeisenä kappaleena soi Bing Crosbyn tms. ”wonderful world” ja ohjaaja toteaa viimeisiksi sanoiksi että ”eikö maailma olekin ihana, kiitos tästä kerrasta”. Minä siinä sitten poistun salista kyyneliä pidätellen. Olipa kaikkea muuta kuin virkistävä jumppakerta. Mahtoikohan joku vieressä huomata? Ja minäköhän mielipuolena ne minua mahtavat nyt pitää?

Missä ne oireet ovat? Haluan olla pohjattoman väsynyt, haluan tuntea että rintani alkavat arastaa. En kyllä viimeksikään tainnut ihan samalla viikolla vielä tuntea näitä asioita, mutta aika pian kuitenkin. En tiedä miksi odotan nyt niin kovin oireita, olenhan edellisen vuoden aikana onnistunut tulemaan raskaaksi kaksi kertaa, kerran puolessa vuodessa. Miksi nyt olisi heti sen aika? Vaikka viimeksi kyllä minulla oli vahva tunne siitä että saattaisin olla raskaana ja nyt minulla on jotenkin se sama tunne. Vai liekö syynä vain todella pohjatoman suuri toive asiasta? Pidetään peukalot kohti taivasta.

AAAAAAAAAAAaaaaaaaaaaaaaaa! Kävin pitkästä aikaa lukemassa (tai siis yritin käydä lukemassa) muutamia blogeja joita lapsettomuudesta kärsivät ovat pitäneet. Niistä on saanut toivoa ja on ollut kiva lukea samassa tilanteessa olevista ihmisistä ja heidän tunnoistaan. Seuraan myös yhtä blogilistaa johon on koottu näitä aihetta käsitteleviä blogeja. Kolmen listan ensimmäisen blogin viimeisimmät merkinnät kertoivat näiden henkilöiden lasketun ajan olevan ihan näillä hetkillä käsillä. EIEIEIEIEIEIEIEIEIE! Vai eikö? Tunnen niin huonoa omaatuntoa siitä että ensimmäinen reaktioni oli se että ei näin voi käydä! Kaikki joiden ajattelin jakavan minun tuntoni ovatkin olleet pitkään raskaana ja ovat juuri saamassa lapsensa. Toisaalta tunnen hyvää oloa siitä että en ole täysin empaattisesti tunnekuollut: jokin sisälläni riemuitsee siitä asiasta että vielä minäkin saan sen lapsen koska heilläkin on onnistunut. Jotenkin siis ajatus että vaikka yleisesti ottaen kaikki raskautuvat jurppivat mielettömästi, niin nuo sentään ovat oikeasti joutuneet tekemään asian kanssa töitä ja tietävät miten onnellisia ovat kun ovat päässeet tuohon tilaan asti.