En edelleenkään pääse eroon siitä ajatuksesta että keskenmenot ovat vieneet minulta viattoman ilon raskaudesta sekä ajatuksesta nauttimisesta. Suren aikaisempia lapsiani jotka eivät koskaan saaneet syntyä ja koen että nämä tapahtumat ovat ainakin alkuraskaudesta vieneet kaiken ilon. Huomaatteko pientä optimismia ilmassa? Nytkin huomaan ajattelevani ja toivovani että jos tämä raskaus kestäisi loppuraskauteen ja pohdin jo että missä vaiheessa uskaltaisin olla iloinen raskaudesta ja suunnitella tulevaisuutta jo yli huomisen.

Kun olin ensimmäistä kertaa raskaana ja valittelin facebookissa kaipaavani lomaa, sain mieheltäni töihin kivan tekstiviestin jossa hän totesi että eikö minulle ole tulossa aika piankin vähän pidempi vapaa töistä. Vaikka emme kovin syvällisesti aiheesta keskustelleetkaan, niin muutaman kerran tuli todettua leikkisästi jotain lapsen tulevista harrastuksista tms. Sen jälkeen emme olekaan keskustelleet aiheista. Molemmat jälkimmäiset raskaudet ovat olleet sen verran jo herkkiä asioita, että aiheeseen ei ole keskustelussa millään tasolla koskettu. Ei ajatuksia tulevasta, ei haavekuvia tai unelmia. Jos aiheesta jotain pitää sanoa, niin se on sanottu melko varovaisesti eikä toinen ole siihen mitään jatkanut. Eilisen lause oli että kysyin miten plaseeraus on suoritettu viikonlopun juhlissa jotta tietäisin ketä vieressä istuu ja pohdin tarvetta sille että pitääkö esittää juovansa vai voiko suoraan sanoa että en juo. (Jos tuurilla saan viereeni täysin vieraat ihmiset niin ei tarvitse pohtia että mitä he ajattelevat vaan voin suoraan olla juomatta mitään.)