Ferrari kurvasi pihaan. Jos jotain positiivista pitää tästä hakea, niin luteaalivaiheen aika eli aika ovulaatiosta kuukautisiin oli tässä kierrossa ehkä jopa 12 päivää. Jee. Haetaan positiiviset uutiset sieltä mistä ne voi hakea.
 
Eräs asiakkaani ilmoitti jäävänsä maaliskuussa äitiyslomalle. Vastahan hän kesällä meni naimisiin! Onnittele siinä sitten. Onneksi kyseessä oli vain puhelu jossa kuulin tiedon. Jostain syystä tämä tieto kuitenkin herätti enemmän kiukkua kuin muuta. Teki mieli kysyä että mikä teidät kaikki muut kolmekymppiset naiset saa niin hedelmällisiksi? Eikö pitänyt olla paljon niitä joilla on vaikeuksia tulla raskaaksi? Miksi itsestä näyttää siltä että kaikki tulevat raskaaksi heti kun se elämään sopii? Omasta kaveripiiristä tiedän yhden jolla oli vaikeuksia tulla raskaaksi, mutta minusta tuntuu että olen itse jo kohta ylittänyt sen ajan mitä he yrittivät lasta. Toki uskon että ympäriltä löytyy muitakin yrittäjiä, ehkä he vain –samoin kuin minä itsekin –eivät kerro asiasta ympärilleen julistaen. Raskaana olevathan ne tuntuvat niin riemuitsevan tilastaan että haluavat sen kaikille kertoa. Itsekin voisin tilastani mielelläni kertoa mutta sopivaa tilannetta on hieman haastava löytää. Mikä on sopiva tilanne siihen että on luontevaa kertoa kaverille että ei onnistu tulemaan raskaaksi ja kun onnistuu niin lapset eivät jaksa elää ja kasvaa juuri alkua pidemmälle.
 
Mutta ne harvat jotka tilanteestani ovat kuulleet sanovat aina että tietävät monia jotka ovat samassa tai vaikeammassakin tilanteessa. Miksi minä en ole kuullut heistä? Ovatko nämä ”tutut” oikeasti olemassa vai ovatko nämä juttuja joita kerrotaan jotta niillä harvoilla joilla oikeasti on ongelmia olisi edes vähän enemmän toivoa. Tai vähän niin kuin aavetarinat jotka ovat aina tapahtuneet ”kaverin kaverille”. Jollekin sellaiselle jonka kaverini ihan oikeasti tuntee, mutta jota en vain koskaan ole nähnyt. Vai niinkuin joku tarina jota lapsille kerrotaan rohkaisuksi. Joidenkin taulukoiden mukaan alle 10% naisista ei ole raskaana tässä vaiheessa kun minä tällä hetkellä olen.  Kyllähän tuo tarkoittaa ettei meitä nyt ihan joka kulmalla voi olla. Toisaalta en minä mitään itkukerhoa kaipaisikaan. Enkä ehkä edes keskustelutoveria. Pelkäisin vain sitä tietoa että jompikumpi satuttaa itsensä kun toinen pääsee tilanteesta eteenpäin. Siksi en halua ystävystä kenenkään samassa tilanteessa olevan kanssa. Ennemmin aiheutan pientä syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa omissa kavereissani. (pahoittelen suuresti jos olen saanut tätä aikaan, se ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni vaikka ehkä olenkin saanut joissakuissa vähän ikävää tunnetta aikaan). Pakko minun jonkun kanssa tätä asiaa on saada puida. Nämä joiden kanssa olen tähän asti keskustellut ovat kaikki tyytyväisiä lasten vanhempia joten sen verran kuin joudun kuuntelemaan heidän ärsyttävyyteen asti suurta onneaan lapsistaan he saavat kuulla minun ahdingostani. He sentään tapaamisen jälkeen voivat palata puolisonsa ja lapsensa kanssa viettämään onnellista perhe-elämää ja todeta että ”voi sitä kaveriparkaa kun sillä on vaikeaa” ja unohtaa sitten sen jälkeen minun murheeni kun perheen Liisi-Kullervo yrittää nousta seisomaan ensimmäisiä kertoja vetäen itseään pystyyn perheen koiran pitkästä turkista kiinni pitäen.
 
Pettymysten välillä on helpompi olla rauhallinen.
 
Edellisestä keskenmenosta alkaa ehkä olla sen verran aikaa (kuukausi) ettei se enää tunnu jatkuvasti painajaiselta keskellä keskipäivää. Toki se edelleen on useamman kerran viikossa ja päivässäkin mielessä, mutta ei enää ehkä niin joka hetki kuin vielä pari viikkoa sitten. Esimerkiksi eilinen työpäivä taisi mennä kokonaan ohi ilman että muistin murehtia tilannettani. Tämä tilanne on kyllä oikeasti aika raskas. Aamuisin usein ajatuksena on ollut että olisin niin valmis siihen että kotini olisi työpaikkani ja saisin pitää huolta jostakusta toisesta. Haluaisin keskittää ajatukseni ja energiani uuden elämän vaalimiseen. Mutta ei. Menen päivittäin töihin ja upotan energiani asiakkaiden vaatimuksiin, rakennan heille ratkaisuja ja teen tarpeellisia töitä. Ehkä jollain positiivisella ajattelulla olisi voimaa antavampi voima, mutta ehkä en ole vielä tarpeeksi kaukana edellisestä pettymyksestä tai tarpeeksi lähellä uutta iloa että löytäisin niin suurta riemua joka päivästä. Vuosi sitten aloitin uuden elämän kuntoillen ja syöden terveellisesti jotta olisin parhaimmassa kunnossa valmiina vastaanottamaan raskauden. Nelisen kuukautta jaksoin sitä, mutta sen jälkeen palasin luonnolliseen olotilaani – lievään liikuntavastaisuuteen ja herkullisesta ruoasta nauttivaan elämään. Toisaalta ehkä on parempi ymmärtää se että terveempi elämä pitäisi tehdä itsensä vuoksi, mutta eiköhän oma lapsikin olisi aika hyvä syy terveelle elämälle vaikka oman hyvinvoinnin takana olisikin taka-ajatus.