Ei osaa iloita muiden onnesta. Perkele kun kismittää taas yksi vauvauutinen ja ihan lähipiiriin. Vielä ihminen joka kerran totesi että riittää että hänen miehensä katsoo häneen päin niin hän tulee raskaaksi.

Pieni ääni päässäni on saamassa minut vähän katkeraksi. Muistan jo viisi vuotta sitten, kun sain ensimmäisen vakituisen työn josta olisi ollut mahdollista(järkevää, toisin kuin määräaikaisesta?) jäädä äitiyslomalle.

Pienessä työ-yhteisössä kaikki työkaverit saivat parin vuoden sisällä lapsia (siis oikeasti kaikki, myös toimiston ainoa miespuolinen). Ja yleinen vitsi oli että toimiston vesiautomaatissa on hedelmällistä vettä ja minua kiusoiteltiin sillä että olen seuraava. Muistan mielessäni pohtineeni että olisinpas ja että miten nopeasti voisin olla samassa tilanteessa jos oikeasti yrittäisimme. Olimme muuttaneet jokin aika ennen tätä yhteen mieheni kanssa ja silloin minulla oli luulo että saattaisimme mennä hyvinkin nopeasti naimisiin ja alkaa perustaa perhettä. Taisin jo tuolloin myös mainita miehelleni että minä olisin tähän liikkeeseen valmis. Mieheni ei tuolloin kuitenkaan kokenut lasten hankkimista mitenkään ajankohtaiseksi eikä itsellänikään ollut minkäänlaista vauvakuumetta joten annoin vuosien kulua. Muistan ottaneeni aihetta esille aina tasaisin väliajoin, suurinpiirtein ehkä vuoden välein. Johonkin asti tuo lasten hankkiminen oli vain asia mistä mainitsin, ei niinkään mikään mistä olisin oikeasti halunnut nostaa aihetta suurempaan keskusteluun, mutta pari vuotta sitten aloin jo vähän suureellisemmin vaatia asiaa pöydälle. Kello käy ja kyllähän minä sen olen tiennyt aina etten minä minään hetkenä nuorene. Mutta kun olin pitkään ajatellut että olen 30 ikävuoteen mennessä jo tehnyt omat lapseni ja kun  huomasin kalenterista että tuo ajankohta oli aina vain lähempänä niin otin asian todella keskusteluun mieheni kanssa. Tuolloin mieheni vastustelu oli siitä kiinni että hän ei halunnut lapsia ennen kuin olemme naimisissa.

Ja kun vihdoin pääsimme naimisiin ja aloitimme lapsenteon, niin eihän se niin helppoa sitten ollutkaan… Ja jotenkin tulee mieleen ajatus että ”I told you so”. Että tämä olisi pitänyt aloittaa jo aikoja sitten. Tai että jos olisimme aloittaneet yrittämisen aikaisemmin olisimme jo ehkä hoidoissa tai vielä parempaa meillä ehkä olisi jo se lapsi. En ole uskaltanut kysyä mieheltäni että mitä mieltä hän on lapsiluvusta tällä hetkellä. Minulle selvisi pari vuotta sitten että mieheni oli mielikuvissaan perustamassa suurperhettä, itse olin ajatellut 2-3 lasta (tosin tällä hetkellä olisin maailman onnellisin yhdestäkin). Tuolloin emme  vielä yrittäneet lasta, mutta sanoin jo silloin hänelle että jos hän olisi halunnut suurperheen ja useita lapsia niin niiden tekeminen olisi pitänyt aloittaa jo aikaisemmin. Nyt pieni ikävä piru minun sisälläni sanoo tästäkin että ”mitäs mä sanoin”. Että vieläkö olet sitä mieltä ja että vieläkö haaveilet suurperheestä? Lapsettomuusasioissa unelmat romahtavat aika reippaasti alas ja nopeasti. Kaikki muut asiat maailmassa ovat vain itsestä kiinni ja kaikkeen muuhun voin vaikuttaa. Oma asuminen, työ, parisuhde, mikä tahansa merkittävä ja vähemmän merkittävä asia on omassa kädessäni. Vaikka laihtuminenkin on kovan työn takana niin silti kyse on vain siitä että käytän siihen aikaa. Jotenkin tuntuu siltä että kaikki tauditkin ovat voitettavissa paremmin kuin lapsettomuus. Etenkin kun kummaltakaan ei ole löytynyt mitään syytä. Jos olisi syy niin siihen voisi vaikuttaa. Mutta kun ei ole ainakaan toistaiseksi syytä.