Suunnitelmien tekeminen on ongelmallista. Olen aina halunnut suunnitella tulevaa. Tulevaa työpäivää, tulevaa viikkoa, tulevaa kuukautta, tulevaa vuotta, tulevaa elämää. Eri asia toki on haluamisen ja todellisuuden välillä. Viikkotasolla sentään olen siinä jotenkuten onnistunut, mutta kaikki siitä pidemmälle johdetut suunnitelmat eivät juuri ole onnistuneet edes siinä suunnitelman tasolla. Elämänsuunnitelmia on kuitenkin ollut kiva tehdä. Uskon vahvasti että tekemällä mielikuvia tulevaisuudesta voi vaikuttaa siihen mihin elävässä elämässä pyrkii ja tätä kautta voi oikeasti vaikuttaa ”tulevaisuuteen”. Usein tulevaisuuden pohdinta muodostuu kyllä enemmänkin utuisiksi haaveiluhetkiksi, tehokkaampaa saattaisi olla oikeasti pohtia missä haluaisi olla 5, 10 ja 15 vuoden päästä ja tehdä muutamia konkreettisia ajatuksia. Mitäs siitä jos niihin ei sitten päädykään, mutta olisipa kuitenkin jotain mitä kohti pyrkiä.

Mutta jos suunnitelmien tekeminen on ollut haasteellista ilman että elämässä on tähän asti ollut mitään kovin suurta muuttujaa, niin entäpä nyt. Pohtiako elämää vuoden sisällä lapsellisena vai ilman lapsia? Vai pitäisikö yrittää tehdä kaksi vaihtoehtoista polkua aivoissaan? Ongelma on juuri siinä että kyse on kuitenkin niin lyhyestä aika-janasta että tuota aikaa koskevia päätöksiä haluaisi jo tehdä. Varatako ensi talveksi laskettelulomaa vai ei? Hassua on sinänsä se että koskaan ennen en ole tähänastisessa elämässäni tehnyt matkavarauksia kuin korkeintaan paria kuukautta ennen matkaa. Toiveeni on ollut että voisin suunnitella lomamatkoja ja lomia jo vaikka vuoden sisällä, mutta käytännössä en ole koskaan tällaiseen pystynyt. Nytkin tämän vuoden talviloman kynnyksellä jopa tämän kevään lomareissu on edelleen sillä asteella että ”olisi kiva lähteä ulkomaille”. Mutta juuri nyt kun suunnitelmien tekeminen tuntuu mahdottomammalta kuin ennen olisi suuri hinku suunnitella ensi talven lomia. Ja saatikka nyt yrittää pohtia lomia, entä sitten kaikkea muuta.