Huomaan etten ole oikein toipunut edellisestä keskenmenosta. Olin mieheni veljen ja raskaana olevan vaimon luona käymässä (taas vaihteeksi ilman miestäni) ja sivupöydällä komeili ultraäänikuva heidän vauvastaan. Samalla sekunnilla aloitin kyynelien nieleskelyn. Teki niin pahaa. Tuntuu pahalta etten osaa tuntea tästä raskaudesta iloa tai riemua mikä muiden kasvoilla selkeästi paistaa. Itselläni vain edellisen raskauden haamu vielä tuntuu leijuvan niin vahvasti olkapäällä koko ajan että se vetää mielialaani alaspäin. Ja kun tästä raskaudesta ei ole minkäänlaista varmuutta. Pelkään edelleen kovin että tämä raskaus kokee saman kohtalon kuin aikaisemmatkin. Kaverini sanoi että uskoo että mielialalla on paljon vaikutusta näissä asioissa. Että nyt pitää vain uskoa. Mutta kun en uskalla uskoa. Pelkään uskoa. Toisaalta uskon itsekin tuohon että mieliala saattaa vaikuttaa, mutta samalla pelkään sitä. En ole koko tänä lyhyenä raskausaikana ollut kovin iloinen. Päällimmäisinä tunteina ovat olleet pelko, huoli ja suru.

 

Ne viime viikon juhlat olivat muuten  aika tuskaa. Onnellisia raskaana olevia naisia pari kappaletta samassa tilassa on vähän enemmän kuin mitä minä kestän. Vaikka se ei olekaan ihan niin musertavaa omassa tilassa kuin jokin aika sitten niin ei tämä edelleenkään tunnu kivalta kun ei itse pysty olemaan yhtä varauksetta iloinen kuin muut näyttävät olevan. Onnelliset, raskaana olevat naiset ottavat koville. Ärsyttävät ja hyppivät nenälle mahojensa kanssa.

 

Raskauden pitäisi olla Minun juttuni. eikä kaikkien ympärillä olevien. Halusin sen olevan jotenkin erilaista eikä niin että kaikki ovat raskaana ja minä niiden joukossa.

 

Huoli on hirveän suuri ja kamala. En uskalla varata ultraääniaikaa koska en tiedä kestänkö tulosta. Toisaalta se helpottaisi jos kävisi sillä sitten tietäisin, mutta olo on hirveän piinaava. Vietin viikonloppuna yhdessä kokouksessa varmaan tunnin kalenterin kanssa ja ymmärsin jälleen miten aivan alussa oma raskauteni onkaan. Ja miten paljon siinä on vielä riskejä ties mihin suuntaan. Haluaisin niin kovin olla iloinen, mutta en uskalla tuudittautua onnen tunteeseen.

 

Minulla ei ole mitään raskausoireita. Tuntuu että aikaisemmat kaikki tuntemukset ovat kadonneet. Sinänsä mukavaa ettei kuvota tai väsytä iltaisin siinä määrin kuin ne vaivasivat viime viikolla, mutta miksi se loppui? Onko siihen jokin ikävä syy? Painoni ei ole noussut grammaakaan ja jälleen googlen perusteella jollakulla paino on voinut nousta jo useita kilojakin. Mieluummin toki pitäisi lähes oman painoni vaikka koko raskausajan enkä halua olla mikään mammuttikokoinen, mutta toivottavasti jokin mahani sisällä kuitenkin kasvaa. Se pelko tässä on.

 

Töissä kuulin tänään yhden työkaverin odottavan. Jipii. Not.