Ärsyttää itseäkin se, miten koen kaikki positiiviset uutiset ympäriltä henkilökohtaisiksi hyökkäyksiksi itseäni vastaan. Ikävää. Haluaisin olla onnellinen muiden puolesta, mutta löydän kaiken takaa vain aika paljon katkeruutta omaa tilannetta kohtaan. Jokin ääni sisälläni vain huutaa koko ajan että miksi muut saavat olla onnellisia, miksi en minä? Tiedot kihlautuneista ja naimisiin menevistä pareista saavat minussa ensimmäisenä pintaan ajatuksen että nyt myös nuo hankkivat heti lapsia.
 
Olen pohtinut että yksi syy miksi en ehkä halua kertoa ihmisille kauheasti tilanteestani on se, että jotenkin tuntuu että yksi kaveri jonka kanssa olen asiasta keskustellut saa nyt joka kerta kun näemme kuulla vain minun surkeuttani ja ikäviä ajatuksiani. En halua että jokaisesta kaveristani tulee tunkio johon puran ikävää oloani. Haluan että kaverini ovat minun kanssani sellaisia kuin olisivat normaalistikin ja että voin olla heidän kanssaan ilman että ympärillä vaanii koko ajan lapsettomuus.
 
Jos ystävälläsi on ongelmia saada lapsia, älä ikinä sano hänelle että hänen pitää olla onnellinen ja nauttia nyt siitä ajasta minkä saa viettää puolison kanssa kaksin. Se on ehkä kaikkein ikävin lause mitä minulle on sanottu. Varmasti se oli tarkoitettu lohduttamaan ja sen sanoja oli vilpittömällä mielellä, mutta se ei saanut minussa aikaan muuta kuin suunnattoman suurta surua. Kun nuo sanat iskivät tajuntaani iski sinne samalla myös mielikuva minusta ja miehestäni vielä eläkkeellä asti kahden kesken. Lisäksi tiedän että olen lähi aikoina ollut vähän maassa eikä tämä tosiaankaan ole mitään niin suurta riemua tämä kaksin olo kun sitä koko ajan varjostaa ajatus siitä että entä jos lasta ei vain ala kuulua.