Jos on lähes kolmekymmentä vuotta ollut sen suuremmin piittaamatta lapsista ja tietää niitä kuitenkin joskus haluavansa, niin miten kertoa toiselle että oikeasti haluaa lapsia? Miten sellainen keskustelu pitäisi oikein aloittaa? ”Mitäs mieltä sä olet lapsien hankkimisesta?” Ja sen jälkeen ilmassa vaivaantunutta hiljaisuutta. No, se keskustelu on nyt onneksi takanapäin ja keskustelun tuloksena päätimme mieheni kanssa antaa lapsen tulla jos on tullakseen. Niin kai sitä kuuluu korrektisti sanoa.

Otetaanpa kuitenkin vähän taaksepäin. Allekirjoittanut siis on koko elämänsä ollut melko piittaamaton lapsista. Ja sanomalla melko tarkoitan täysin. Kaveripiirissä maineena on jopa lapsenvihaaja. Se ehkä on ehkä liian rankasti sanottu - sanotaanko ennemmin että suhde on sama kuin minun ja äyriäisten. Minä en syö äyriäisiä niin kauan kuin ne eivät aja minun polkupyörääni. Mutta en ole koskaan löytänyt sisältäni sitä henkilöä joka jokeltaa vieraille lapsille kutsuilla tai tökkii kaveria kylkeen kun kadulla vastaan tulee nainen työntäen lastenvaunuja ja vaunuissa kuolaava mytty. Vaikka olenkin joskus kavereille sanonut että pyytäkää toki lapsenvahdiksi (tarkotuksena ennemminkin että kaverini saisivat tauon lapsistaan ja voisivat viettää laadukasta aikuisaikaa) ei näitäkään kyselyjä (taivaan kiitos) ole tullut.

Olen keskustellut myös kavereiden kanssa lapsiajatuksista. Osa on ollut aidosti yllättyneitä kun olen paljastanut että haluan joskus lapsia. On ollut hauska nähdä hieman noloksi muuttuvia reaktioita jotka ovat alkaneet jotenkuten näin ”Ai, mä olen aina kuvitellut että…” ja loppu puheesta on muuttunut mutinaksi kun kaverit ovat päässään samaan aikaan todenneet ettei olekaan soveliasta sanoa ääneen ”…sä et koskaan halua lapsia koska sä vihaat niitä” tms.

Saako sanoa ääneen ettei pidä lapsista? Ne kuolaavat, vievät vanhempien itsenäisyyden, saavat järkevät aikuiset keskustelemaan pelkistä yövalvomisista, ulosteen koostumuksesta, allergioista jne., jne. Entä saako sanoa että lapsi on ärsyttävä? Itse olen harvoin löytänyt mitään hauskaa näsäviisaiden tai pikkuvanhojen pikku riiviöiden sanomisista. Pelkään että ärsyttävistä lapsista tulee ärsyttäviä aikuisia. Eikö jonkun kuuluisi sanoa asiasta jotain? Palauttaa vanhemmat maan pinnalle ja sanoa että ”Haluatko oikeasti että sinun lapsestasi tulee koulun ärsyttävin teini? Tarkoitan että kannustamalla tuollaista käytöstä on lapsesi kovaa vauhtia matkalla sillä tiellä” Oikeasti. Eivätkö ne ostoskeskuksissa norkoilevat teinit jotka eivät tee tilaa kun yrität päästä heidän ohitseen olleet juuri niitä näsäviisaita ja ärsyttäviä pikkukakaroita 10 vuotta sitten? Jonkun olisi jo silloin pitänyt sanoa niille muutama valittu sana. Saako sanoa ääneen että uskoo itse pystyvänsä hyvään kasvatukseen? Entä saako sanoa ääneen että uskoo että itse pystyy kasvattamaan omista lapsista kunnon kansalaisia?