Masentaa. Vai saako sanoa että masentaa ilman että sitä on todettu? Yleensä ärsyttää kun ihmiset käyttävät itsediagnosoituja tiloja sillä äänellä kuin ne olisi kelan toimesta vahvistettu. Kun vaan tuntuu siltä että elämässä ei ole kovin paljon iloa. Työpäivät eivät oikein kulu, ajatukset pyörivät yksioikoista rataa ja tekisi mieli vain jäädä sänkyyn peiton alle. En ole masentuvaa ihmistyyppiä. Tai olen mutta en anna sen vaikuttaa itseeni ulkoisesti. Jaksan laittautua töihin, jaksan mennä töihin. Haluan nähdä ystäviä, haluan oppia uutta. Mutta haluaisin niin paljon muuta mistä saisin itsekin enemmän.

Tuntu pahalta myöntää, mutta kyllä tämä alkaa vähitellen vaikuttamaan omaan työhön. Kun ei vaan nappaa. Helmikuu toi mukanaan erittäin vahvoja mielikuvia siitä miten minun pitäisi olla suurinpiirtein nyt synnyttämässä. Miten minun pitäisi päivitellä ulkona tuiskuavaa lunta ja pohtia niitä tulevia päiviä jolloin tarvon noissa nietoksissa työntäen lastenvaunuja. Eikä pohtia budjetteja tai yhdentekeviä projekteja. Tänään keskustelin taas sen yhden asiakkaan kanssa puhelimessa joka on jäämässä äitiyslomalle. Kuulin hänen äänestän suuren, onnellisen "hällä väliä" asenteen. Että työtä ovat nyt ihan kivassa pisteessä ja pientä viilausta vielä tehdään ja loppujen lopuksi hänelle tällä kaikella ei ole mitään väliä. Vuoden päästä kun (jos) hän palaa töihin on edessä kuitenkin täysin uudet asiat ja työt. En muista vähään aikan kuunnelleeni ketään yhtä onnellisen kuuloista ihmistä. Sen onnen kuultaminen äänestä oli jopa hämmentävää kuultavaa, niin selkeää se oli. Mutta luulen ymmärtäväni tunteen. Olisinpa itsekin siinä tilanteessa että saisin ystäveni, perheeni ja vielä yhteiskunnankin tuella vain käpertyä itseeni ja viettää aikaa kohta syntyvän lapseni kanssa. Ei kai siinä kohdassa muilla projekteilla, kaikkein vähiten työasioilla, ole mitään väliä tai merkitystä.

Eräs ystäväni tuntui ymmärtävän omia tuntemuksiani erittäin hyvin ja hän sanoi sangen osuvasti, että mikäs tässä minun sijassani olisi ollessa jos tietäisi että tulevaisuudessa minua odottaa oma lapseni. Että jos tietäisin että voin tulla menestyksekkäästi raskaaksi ja synnyttää terveen lapsen, niin nykyhetki olisi paljon helpompi. Täysin totta. Vaikka välillä vieläkin pohdin lasten hankinnan mielekkyyttä, kun kuuntelee kavereiden muuttunutta elämää lastensaannin jälkeen, niin silti haluaisin että se päätös hankkia lapsia on omassa kädessäni - ei pakon sanelemaa. Lapsettomuus ajatuksena on käväissyt ajatusteni laitamilla. En ole vielä oikein uskaltanut päästää sitä kovin lähelle oikeita ajatuksiani, sillä pelkään että sillä sinetöin enemmänkin tulevaisuuteni. Mutta kyllä se ajatus pelottaa. Pelottaa niin kovin että siksi en halua päästää sitä oikeasti kunnolla ajatuksiini koska pelkään että se ajatus lamauttaa minut ja toimintakykyni täysin.

Kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Vaikka tässä joudunkin olemaan ajatusteni kanssa jopa silmäkkäin, niin silti tämä tuntuu jotenkin vapauttavalta. Ehkä kirjoittamisen takana on ajatus siitä, että kun kirjoitan ajatukseni paperille niin sen jälkeen minun ei tarvitse kantaa niitä enää mielessäni mukana. Että kirjoittamalla ajatukset paperille lähetän ne samalla johonkin suljettuun paikkaan johon ei muilla, edes minun omalla mielelläni ole pääsyä. Niin paitsi tietysti teillä kaikilla ja minullakin jos näitä joskus vielä lukisi :) Kokemus siitä että minä elän paperilla eri elämää kuin täällä reaalimaailmassa. Miksi sitten en aina saa aikaiseksi kirjoitta vaikka tästä tulee näin hyvä olo? Tai ainakin parempi olo. Haluanko minä siltikin velloa edes pienen hetken verran enemmän omissa mustissa ajatukissani?

Ystäväni kysyi olenko ajatellut adoptiota. Tai lähinnä hän kysyi että olemmeko mieheni kanssa keskustelleet aiheesta. Mutta en ole täysin muodostanut tästä aiheesta ajatusta pelkästään omassa päässänikään. Jälleen kerran kosketellaan aiheita joita en halua ihan vielä päästää valloille omiin ajatuksiini.