It's alive!

Sillä on sydän ja se sykkii! Varasin ajan ultraääneen yksityiseltä. Odotushuoneessa istuessani en varmaan edes hengittänyt kun jännitin niin kovin. Ja yllätys yllätys kun piti sitten lääkärille selittää oma tilanne niin alku onnistui hyvin, mutta lopussa pettivät hermot, ääni ja kyynelkanavat. Lääkäri oli onneksi erittäin mukava ja ymmärsi yskän ja totesi että haluan siis varmistaa että kaikki on kunnossa. Niin juuri, sitä halusin. Halusin kuulla että peruutettu lapsettomuushoitoaika ei ollut turhaan peruutettu. Tutkimuksessa selvisi että mahassani olevalla oliolla on sydämen syke ja ikää on arvion perusteella juuri tasan sen verran kuin olen itse laskeskellutkin. Täysin turvallisilla vesillähän ei vielä olla, mutta pidemmällä kuin koskaan, mahani sisällä on eloa ja sentään jo 8 viikkoa on kulunut.

Huojennus oli suuri kun lääkäri kertoi että hänellä on ihan hyviä uutisia ja näin itsekin sydämen lyönnit monitorilla. Jee. Nyt siis voi palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen. Jos kuukauden vielä jännittää niin eikö sen jälkeen voi jo huojentua? Lääkäri antoi epämääräisen ultraäänikuvan mukaani. Vähän tuli olo että onko tuo pakko ottaa, tai lähinnä siis että mitä minä tuolla teen. Tuli olo että olenko huono vanhempi  kun en innostu tuosta suttaisesta kuvasta ihan hirveästi. Menin lääkärille sillä ajatuksella että haluan tietää että onko sisälläni asuvalla tyypillä pulssi ja siihen tietoon olen tyytyväinen. Kaverini myös joka jännitti puolestani kotona lähetti viestissä että "eikö nyt ole mahtava olo" ja pohdin että pitäiskö oikeasti olla? Itse tunsin kyllä suurta huojennusta kun kuukauden verran on takaraivossa hahmotellut kuulevansa lääkärin lauseen "ei elonmerkkejä", mutta en nyt muuten koe mitenkään suurta riemua tai ylimaallista tunnetta. Näen mielessäni noiden muiden raskaana olevien loistavia kasvoja ja pohdin että en kyllä itse saa tuota samaa riemua kasvoilleni. Onko se huono?

Saanko nyt palata kyyniseen itseeni ja arvostella ja naureskella hysteerisiä äitejä ympärilläni? Haa, se ajatus on muuten ehkä monen ydin: Moniko ystävistäni luokittelee nyt itsensä äidiksi eikä omaksi persoonakseen ilman lisäkettään? Sekö minut erottaa näistä muista että en nyt mitenkään koe oloani sankarilliseksi tai upeaksi. Ihan sama olo kuin koska tahansa muuten, mutta toki tulevaisuus pohdituttaa nyt vähän eri tavalla kun pitää omat työt järjestellä niin että joku muu hoitaa niitä jonkin aikaa.