Olen lukenut useista paikoista miten hoitojen alettua elämä pyörii pitkälti kierron ja kalenterin mukana. Ja sitä se tuntuu olevan jo nyt. Kuukautiset, ajan kulumisen odottaminen, ovulaation odottaminen, ovulaatio, seksiä kalenterin mukaan, pieni väli seksissä koska pakkoseksin jälkeen ei vaan yleensä tunnu kovin haluttavalta. Sen jälkeen hetken huoahdustauko ja hienoisten toiveiden elättelyä, välillä jossittelua että olisiko sitä sittenkin voinut tehdä jotain paremmin (lähinnä olisiko vielä voinut puristaa yhden seksikerran johonkin väliin) ja sitten raskausmerkkien etsimistä ja kuukautisten pelonsekaista odottamista. Aina silloin tällöin olen huvikseni yleensä kai tässä välissä käynyt tutkimassa laskettu aika -laskureita (tai aluksi huvikseni, nykyisin paremminkin itseäni säälien, turhautuneusuuden tunne päällimmäisenä lievällä katkeruudella maustettuna) Paniikki jos sopiviin päiviin osuu jotain olevinaan tärkeää ohjelmaa mikä estää puolison näkemisen miellyttävään aikaan. Keskellä yötä herääminen seksin takia voi olla mukavaa, mutta pelkästään sen takia herääminen että juuri sen kyseisen vuorokauden aikana pitäisi harrastaa seksiä ei ole elämäni tähtihetkiä. Mutta tämä kaikki mahdutettuna yhteen kuukauteen (tai itseasiassa keskimäärin 29 päivään, joskus plus-miinus 1-2 päivää), niin se on aika täynnä ohjelmaa. Ainakin päänsisäistä pohdintaa. Ja kun tämä on nyt jatkunut jo yli vuoden niin tämä alkaa olla jo aika tuttu kuvio.

Facebookista näin että entinen työkaveri on synnyttänyt lapsen. En edes tiennyt että hän odottaa, mutta aina välillä olemme muuten laittaneet jotain kommentteja toistemme statuksiin. En osannut onnitella, mutta viiltävä tuska onneksi meni aika nopeasti tällä kertaa ohi. Ajattelen että säästyin yhdeltä mahaiskulta kun sain tietää raskaudesta synnytyksen kanssa samaan aikaan. Kätevää. Toki nyt saa pelätä kyseisen henkilön Facebookkiin laittamia vauvakuvia. Jossain vaiheessa olin harmissani edellisestä versiosta Facebookissa jossa näin pelkät statustiedot enkä ihmisten lisäämiä valokuvia jos en en muistanut katsoa niitä erikseen. Sitten ymmärsin tämän ominaisuuden itseäni suojelevan vaikutuksen ja olin jopa tyytyväinen siitä että en nähnyt ihan kaikkia Jarna-Juttia imemässä leikipupun korvia tai meikittömiä äitejä kamalissa sairaalakaavuissa kuitenkin onnellisen näköisinä pitelemässä Esko-Liisaa rinnallaa.

Tuskaisaa olla tuskaisa ilman että voi kertoa siitä kaikille. Oma mieheni suhtautuu erittäin huonosti omaan huonotuulisuuteeni suhteessa lapsiasioihin. Hänellä jos kellä saisi olla samanlaisia mielipiteitä ja yhtä suurta turhautuneisuutta tilannetta ja muita raskautuneita kohtaan kuin itsellänikin, mutta tuntuu että hän pystyy elämään omaa elämäänsä aivan täysin erillisenä tästä tilanteesta. Harmittaa kun en saa hänestä hengenheimolaista ja urputuskaveria ärsyttäviin hetkiin. Ja erityisen ikävää on se, että hän saa minut tuntemaan itseni myös aina vähän huonommaksi ihmiseksi kun hän selkeästi käskee minun lopettaa kun kommentoin jotain ärsyttävää tunnetta ja muita raskaana olevia henkilöitä... Toisaalta ehkä on hyvä että emme ole molemmat samanlaisia. Koska itse keksin harmistuksen ja ärsytyksen aiheita lähes päivittäin, niin mitä siitä nyt tulisi että istuisimme yhdessä murisemassa niiden yllä. Mutta ottasin silti mielelläni edes hieman sympatiaa. On vaikea ymmärtää mitä miehen päässä liikkuu ja vielä varmaan vaikeampi miesten ymmärtää naisten päänsisäisiä aivoituksia. Yleisestikään saatikka sitten lapsettomuusasioissa. Jonkinverran olen lukenut miesten kannalta kerrottuja artikkeleita ja niissä tuntuu olevan aika yleistä, että miehet eivät koe lapsettomutta ihan niin rankkana asiana, tai ainakin sen kuvan olen saanut muutamienkin artikkelien perusteella. Ehkä kyse on siitä että miehille lapsettomuus ei ole ihan niin 24/7 asia.  Jos oma elimistö ei muistuta jostain asiasta jokaisena vuorokauden, viikon, kuukauden ja vuodenajan hetkenä, niin voisi kuvitella että asiasta jopa pääsee joskus ajatuksissaan eroon.