Vaikka realistisella asenteella yritänkin mennä eteenpäin ja naureskelen nettipalstoilla naisille jotka ovat neuroottisia ja itkuisia toisen epäonnistuneen kierron jälkeen tai jotka saavat haamuoireita ensimmäisen yrityksen jälkeisen ovulaation jälkeisenä päivänä ja käyvät oksentelemassa työpaikkojensa vessoissa, niin jotenkin minäkin tiedän heidän tunteensa. En ehkä ole niin neuroottinen tai sitten olen sen verran realistipessimisti että en usko ennenkuin näen, niin kyllä minäkin jokaisen mahdollisen kuukauden ajankohdan jälkeen koen tuntemuksia. Olin kerran kokevinani huimausta ja pohdin onko se pahoinvointia (alhaisen verenpaineen takia olen viimeiset parikymmentä vuotta tuntenut huimausta usein liian nopeasti noustessani). Olin tuntevinani kuvotusta jostain ruuasta ( olin jo ahtanut sisääni täyden annoksen ja koska kärsin refluksitaudista oloni ei ollut kovin mainittava). Refluksitautini on pahentunut eli närästää entistä enemmän (syy lienee työelämän kannalta elämäni stressaavimmassa keväässä). Tuon viimeisen syyn eli stressaavan työkevään takia olenkin pohtinut että voisiko omalla rennommalla asenteella vaikuttaa tähän yritykseen positiivisesti, mutta en oikein usko sitä. Tähän perheeseen ei sovi jos ei pientä (tai isompaakin) stressiä kestä. Ja milläs sitä sitten vähentää stressiä? Nautin työstäni, nautin vastuusta, nautin urasta. Ja jos lapsettomuus uhkaa niin mitä sitä elämään jää jäljelle jos ei ura? Parisuhde toivottavasti tietysti, mutta se ei taida yksinään riittää elämänsisällöksi.