Olin eilen työkaverini luona kylässä. Hän hehkutti jo aikaisemmin iltaa että saamme ottaa vähän punaviiniä ja ehdotti kovin että voisin jäädä yöksi jolloin voisin juoda pari lasia enemmänkin. Koska todellakaan en halua kertoa vielä tilanteesta ja koska en yleensä tosiaankaan sylje lasiin, niin löysin itseni kotoa lähtiessä tyhjentämästä siideripulloa tiskialtaaseen ja täyttäväni samaa pulloa alkoholittomalla versiolla. Kylässä sitten kerroin ottaneeni siiderin mukaan koska alkoikin niin tehdä mieli siideriä ja autoilijana sain pysyteltyä tuossa yhdessä annoksessa. Naurettavaa vaikka itse sanonkin. Samoin piti vielä keksiä jokin olematon syy miksi kotiin oli pakko päästä yöksi....

Keskenmenot ovat vieneet minulta mahdollisuuden olla aidosi ja puhtaasti onnellinen odotuksen alusta. Pelkään ja pohdin joka hetki että miten kauan tätä iloa riittää. Välillä huomaan että meinaan taas päästää ajatukseni jo iloisiin tulevaisuuskuvitelmiin ja sitten yritän muistuttaa itseäni että "älä vielä".

Positiivinen raskaustesti ei tarkoitakaan minulle sitä että minusta tulee äiti ja että yhdeksän kuukauden päästä sylissäni on oma lapseni vaan se tarkoittaa vain sitä että en ole ei-raskaana. Se tarkoittaa vain sitä kemiallista reaktiota että raskaushormoni on noussut ruumiissani. On surullista että en voi olla iloinen ja onnellinen. Edelleen palaan ajatuksissani jouluun jolloin sukulainen kertoi vaimonsa olevan raskaana ja miten vaimo vieressä hymyili onnellisena. En ikinä tule kokemaan tuota tunnetta. Pelkään että vaikka onnistuisinkin saamaan vietyä raskauden menestyksekkäästi loppuun asti, niin en uskalla missään vaiheessa täysin rentoutua ja uskoa että "kyllä tämä nyt jo menee hyvin". Eivätkä hekään varmastikaan olisi kertoneet niin aikaisin onnellista uutistaan tämänlaisen taakan takaa.

Kun mieheni oli työmatkalla ja viikon verran medioiden kuulumattomissa kerroin ystävälleni tilanteesta. En halunnut pitää tätä tietoa ihan itselläni. Ahdistus oli sen verran suuri kun ensimmäisen kerran tein positiivisen raskaustestin. Kamalin oli se tunne etten saanu tähän mitään tukea puolisoltani. Laitoin toki miehelleni sähköpostia, mutta en tiedä mikä aivokälli sille mahtoi tulla kun sain parin päivän päästä pelkkiä matkakuulumisia. Nyt jälkeenpäin ei oikein myöskään oikein osannut selittää että miksi ei kommentoinut asiaa mitenkään. Paniikissa ehkä sekin.