Ok. Lastenkutsut koettu. Kamalaa. Aivan kamalaa. Luulin meneväni kaverin luokse tupareihin, mutta ne paljastuivatkin lastenjuhliksi. Kutsu oli siis kaverin tupareihin eikä mistään muusta puhuttu. Itsellä mukana oli tuparilahja ja pari siideriä itselleni. Kuitenkin kun saavuimme paikalle olimme ainoa lapseton pariskunta vieraana ja muilla olikin sitten lapsia meidän edestämmekin. Ja kaikki alle neljävuotiaita. Niitä oli varmaan miljoona. Tuskaa. Tuskaa siksi että kuvittelin viettäväni leppoisan perjantai-iltapäivän uudessa asunnossa rennosti kavereiden kanssa jutellen, sohvan nurkassa istuen, mutta juhla muodostuikin enemmän keskustelusta ”ei saa tökkiä toista silmään” ”tuleppas Joni-Irmeli hakemaan lisää vaatetta ettet palele” ”mitä sä söisit?” ”EI” ”onko joku nähnyt meidän Minea-Vilppua, Jori-Mariaaa, Sanni-Seppoa, jne. jne”. Ja tuohon viimeiseen oli erityisen hankala vastata kun pääasiassa kaikki lapset näyttivät samalta enkä oikein missään vaiheessa hahmottanut että mikä lapsi kuului millekin parille. Etenkin kun moni oli minulle vieras aikuinenkin. Itse pakenin jossain vaiheessa keittiöön auttamaan tarjoiluissa ja mieheni valjastui takapihalle grillimestariksi. Ja näissä rooleissa meinikin ainakin pari tuntia. Ja olimme kai kuvitelleet viettävämme juhlissa vähän pidempäänkin mutta lapsiperheet katosivat aika aikaisin ja niin mekin sitten huomasimme olevamme todella ajoissa takaisin kotona. Vähän erilaiset tuparit kuin alunperin kuvittelin...

Lisäksi käynti oli melko raskas koska juuri olimme keskustelleet mieheni kanssa lasten kasvatuksesta ja saamisesta ja vaikka keskustelu oli kuinka hyvä tahansa en usko että pelkällä uskomisella saamme lasta.

Olisi kiva että lapsettomia pareja varotettaisiin lapsijuhlista…