Vaikka olen tehnyt päätöksen että lapsi saa tulla, niin silti pakokauhu hiipii useinkin nurkilla. Osa kavereista on muuttunut niin täysipäiväisiksi äideiksi lapsen saannin jälkeen että vierestä katsoessa pelottaa. Parisuhde ei ole enää parisuhde vaan se toinen on isä ja itse on ensisijaisesti äiti. Ymmärrän että tämä ehkä on vallitseva tunne aluksi, mutta eikö olisi kohtuullista pitää kuitenkin muutakin elämää yllä samaan aikaan. Oli sitten kyse glögikutsusta tai kutsusta askarteluiltaan, niin osa kavereista vastaa kutsuun kuin kutsuun että "ehkä sitten kun lapset ovat vähän isompia mullakin on aikaa johonkin tuollaiseen". Kuulen sanoissa toisaalta myös vähän syytöstä. Että "kyllä sä ilman lapsia vielä pystyt tuollaisia tekemään, mutta odotappa vain...". Eivät kaikki lapselliset kaverini minua kuitenkaan ole onneksi hylänneet. Jotkut sentään pystyvät viettämään kohtalaisen normaalia elämää ja käymään asuntonsa ulkopuolella ehkä jopa ilman lastaankin. Ja joku osaa integroida oman lapsensa minusta erittäin toimivasti omaan elämäänsä. Ulos syömään voi lähteä tyttöporukalla vaikka niin että oma lapsi on osan ajasta mukana ja lapsen isä sitten noutaa sopivana hetkenä lapsen itselleen jotta saamme tyttöporukassa jatkaa omia juttujamme. Joitain kavereiden lapsia tuskin huomaa kun he ovat mukana. Kyseiset kaverit hoitavat varmasti ihan yhtä hyvin lapsiaan vaikka niiden kimpussa ei ollakaan koko ajan kuin nekin jotka hössöttävät jotain aivan koko ajan niin että kunnon keskusteluista ei tule niin yhtään mitään.

Olenko valmis muuttamaan omaa elämääni? Tai paremminkin olenko tarpeeksi vahva säilyttääkseni oman minuuteni lapsiperheen keskellä? En halua olla se vaippavuoreen ja pukluliinoihin hukkunut kotiäiti jonka hiuksissa roikkuu jotain epämääräistä ja joka ei ole tainnut katsoa peiliin ennen ulos lähtöä. Tahdon pitää oman elämäni mutta haluan myös lapsen. Haluan kokea niitä samoja ihania hetkiä joita olen itse kokenut oman äitini kanssa. Haluan että maailmassa olisi joku ihminen joka on minulle kaikki kaikessa.