Saimme mieheni kanssa aikaan hyvän keskustelun lasten kanssa elämisestä ja lastenkasvatuksesta. Kuten totesin myös miehelleni ääneen niin vielä kun pääsisi testaamaan livenä näitä omia hyviä teorioitaan... Helppohan se on olla jotain mieltä nyt - etenkin kun en ole eläissäni juuri koskenut vauvoihin. Mutta hyvä olo keskustelusta tuli. Emme juuri ole mieheni kanssa kauheasti keskustelleet aiheesta tai edes aiheen vierestä liippaavista asioista. Jotenkin vain tuntuu että mitä sitä keskustelemaan kun ei juuri ole ollut aihetta mihinkään. Mutta se tuntuu ihanalta että keskustelemalla sen puolison kanssa tulee edes hetkellisesti olo että on lähempänä toista vaikka perheemme koostuukin (toistaiseksi?) vain meistä kahdesta.

Vähän kyllä kuukausi kuukaudelta alkaa pelottaa enemmän että mitenkäs on. Itse olen aikaisemmin unelmoinut useammasta lapsesta, joskus nuorempana ehkä aidosti suurperheestä (tai suuri ja suuri, mutta en pitänyt joskus ajatusta neljästäkään lapsesta ihan hirmuisena). mutta nyt jo pohdin että lapsilukua saattaa pitää vähentää sen takia että jos kaikkien lasten (joita toivottavasti on tulossa) hankkiminen kestää vähintään näin kauan, niin ei niitä ihan liukuhihnalta ala tulla ja se puolestaan tarkoittaa kovasti iän lisääntymistä myös tällä potentiaalisella äidillä. Vaikka odotusta onkin jo kulunut mielestäni kohtalaisen kauan, niin kumpikaan meistä, ei mieheni enkä minä ole pohtinut muuta vaihtoehtoa. Koska muut vaihtoehdot kuuluu ottaa keskustelun alle? Vaikka vielä olenkin kovasti tämän luomuvaihtoehdon yrittäjä, niin silti olen kyllä tiedostanut että muitakin vaihtoehtoja on ja järjen naisena olen myös viettänyt muutamia hetkiä googlen ja netin parissa aihetta tutkien. Olen nyt lukenut joitain lyhyitä kommentteja suomalaisesta adoptioprosessista, joka kuulemma kestää helposti yli viisikin vuotta. Se ainakin on varmasti aika rankkaa.