Ihan kaikki pelottaa. Odotuksessa, tässä odotuksen odotuksessa, mahdollisessa lapsen saamisessa. Se että on joutunut pohtimaan näitä kaikkia niin pitkään on tuonut lisää pelkoa. Ei kai sitä olisi ehtinyt kehittääkään näitä kaikkia ajatuksia jos heti alusta olisi tärpännyt.

Vastuu pelottaa. Syntymähetkestä seuraavat 8 vuotta olen täysin sidottu lapseen. (tai mistä mä mitään tiedä riittääkö edes tuo 8 vuotta. Minkäikäisen lapsen voi jättää hetkeksi yksin kotiin?) Jos en ole hänen kanssaan minun pitää kuitenkin tietää missä ja kenen kanssa hän on. Sen jälkeen jo ehkä voi olettaa että lapsi löytää yksin koulusta kotiin ja että hän myös pärjää tunnin pari yksin. Riippuen varmaan lapsen luonteesta ja luotettavuudesta huolihan saattaa jatkua vaikka loputtomin. Toisaalta, jos Jumala suo useampia lapsia, se tarkoittaa sitä, että vaikka vanhemmasta päästä yksilöt alkaisivat vähän jo tulla itsenäisesti toimeen, on nuorimmat vielä huollettava.

Elämän muuttuminen pelottaa. Toisaalta ainoat muutokset elämääni mitä uskon että lapset voisivat tuoda ovat pelkästään positiivisia. Iltaisin olisi ohjelmaa perheen kesken, mieheni ehkä tulisi vähän aikaisemmin kotiin, viikonloppuisin voisi tehdä jotain koko perheen voimin. Olen aina ajatellut olevani perhekeskeinen. Pidän suvusta ja sen kanssa olemisesta, pidän siitä kun näen veljiäni. Itse en ole koskaan asunut ydinperheessä niin että muistaisin siitä mitään, olen avioerolapsi mutta jo lapsesta muistan kaivanneeni ydinperhettä (kukapa ei kaipaisi). Muutamalla kaverilla, joilla oli ehjät perheet, oli tapana esimerkiksi iltaisin syödä yhdessä koko perheen voimin. Kadehdin noita hetkiä.

Pelottaa ajatus olla raskaana. Että joku muu olisikin omassa vartalossani ja minä olisin siitä vastuussa.

Pelottaa jos tämä odotuksen odotus aina vain jatkuu.

Ihan kaikki pelottaa.