Ehdotin miehelleni että miten hän lähtökohtaisesti kokisi sen jos minä ehkä olisin lyhyemmän aikaa äitiyslomalla ja hän pidemmän aikaa sitten lapsen kanssa kotona. Mutta samalla aloin pohtia että sama se taitaa työnantajan kannalta olla olenko minä kuusi, yhdeksän vai kaksitoista kuukautta pois töistä. Korvaaja sinne kuitenkin pitää hankkia.

Onko syyllisyys yksi äitiyden perustunteista? Nyt jo koen huonoa omaatuntoa ajattelusta että haluan hoitaa oman työni hyvin ja silti tulla hyväksi äidiksi. Koen huonoa omaatuntoa siitä että ajattelen näitä ajatuksia jota edellä kuvasin. Että en ole se äiti joka jo nyt alkaa sisustamaan lastenhuonetta ja joka sanoo "vähät urasta ja taloudesta, minusta tulee äiti". Olenko huonompi äiti jos olen samalla itsekäs tai pohdin asioita käytännönläheisesti? Toisaalta suuri egoni haluaa olla maailman paras äiti. Superäiti joka hoitaa työn, kaverit, kodin (no, ehkä sillä kodin ylläpitämisellä ei ole niin suurta merkitysti) ja lapset. Ja superäiti jonka lapset ovat älykkäitä, sosiaalisia, hyvinvoivia ja ulospäinsuntautuneita. Ja haluan perheyhteisön joka on tiivis ja josta kaikki ajattelevat että "juuri tuollaista perhe-elämän pitäisikin olla". Mutta jo nyt tällä sekunnilla kun pieni tulokas on antanut ensimmäisen merkin tulostaan koen huonoa omaatuntoa siitä että ajattelen että tämä hetki ei ollut ehkä ihan se paras. Päätän kuitenkin että nämä ovat ajatuksiani nyt ja minulla on oikeus niihin. Kun lapsi tulee maailmaan hän on juuri tärkein juttu sillä hetkellä mutta siihen asti saan pohtia mitä haluan. Eikö vain?