Joskus kesällä kuulin yhdeltä kaveriltani että he alkavat yrittää lasta. Yhdessä epäilimme samaa myös toisesta kaveripiirin naisesta. Lisäsin tuolloin keskusteluun lopuksi kylläkin silloin vielä nauraen, että varmaankin jouluna hän ja toinen nainen ovat molemmat raskaana ja minä en, joten lupaan vihata heitä molempia tuona hetkenä. Niinpä. En nyt suoranaisesti vihaa, mutta aika suurta kateutta tunnen kaikkia raskaana olevia kohtaan.

Mieheni on jo monesti sanonut että en saa tai voi olla ärtynyt/kateellinen/suuttunut/tms. muiden onnesta. Totesin hänelle jopa ääneen että kerrankin olen toista mieltä. Ja täysin. Kaikki muut mustasukkaisuudet, kateudet ja vihantunteet muita ihmisiä kohtaan ovat minun mielestäni niin lapsellisia että niitä ei saa näyttää. Jos jollakulla menee paremmin työurallaan kuin minulla niin turha siitä on olla kateellinen vaan voi itse (yrittää) tehdä asialle jotain. Tai vaihtoehtoisesti miksi pitäisi olla kateellinen jollekulle paremmannäköisestä vartalosta. Kyllä minä itsekin todella niin halutessani voisin tälle jotain tehdä, mutta kun tunnun olevan tyytyväinen syömäni ruuan määrään ja tähän vähäiseen liikkuvaisuuteen, niin tässä ollaan. Ja nämä ovat asioita joista en ole koskaan oikein edes ollut kenellekään kateellinen. Mutta olen nähnyt ympärilläni kateutta, suuttumusta ja ärsytyksiä ja ihmetellyt usein, että jos noin tuntee, niin pitäisi olla sen verran aikuinen ja todeta, että tuollaisia tunteita pitäisi osata käsitellä ja pitää ne omana tietonaan, tai opetella pääsemään niistä eroon.  Mutta lapsettomuus on jotain mihin en voi itse oikein vaikuttaa (tämä greippimehuepisodikin on kohtalaisen heikkoa, epätoivoista ja epävarmaa vaikuttamista). Ja minusta tuntuu että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on oikeus näihin negatiivisiin tunteisiin. Tuskin tästä mitään apua on, mutta minulla on olo että jos kerran en voi itse asiaan vaikuttaa, niin haluan edes tuntea siihen asiaan liittyvät tunteet kunnolla.

Mieheni oli keskustellut erään kaverinsa vaimon kanssa lapsettomuudestamme. Se tuntuu toisaalta hyvältä, että hän keskustelee aiheesta edes jonkun kanssa, me kun emme keskenämme ole aiheesta juuri keskustelleet. Mieheni on aina ollut parempi keskustelija jos läsnä on muitakin ihmisiä kuin vain minä. Ikävää on se että tästä aiheesta ei oikein voi keskustella isommassa porukassa, tämä on jotenkin aihe josta haluaa ja josta keskustellaan kahden kesken. Eli tämä tarkoittaa sitä että koska tästä ei ole kovin helppo keskustella mieheni kanssa emme siis ole aiheesta juuri keskustelleet. Eli sinänsä olen hyvilläni että hän on keskustellut asiasta jonkun toisen kanssa. Toisaalta minua harmittaa se että en saa nyt häneltä oikein kunnon vastausta siitä miten keskustelu meni. Minäkin haluaisin kuulla ne asiat. Eniten ehkä pelkään tässä että jotain hyvää ja oleellista tietoa on mennyt minulta ohi korvien. Olen ehkä myös vähän kateellinen tälle naiselle siitä että hän on keskustellut asiasta todennäköisesti mieheni kanssa pidempään kuin minä koko yrityksen aikana.

Tästä päiväkirjastani on tullut jännittävä omien tunteitteni kaatopaikka. Tänne uskallan kertoa jopa ne kamalat tunteet joita ei arkielämässä saisi tuntea. Voin kertoa täällä ne negatiiviset tunteet jotka puskevat ulos päästäni välillä illalla viimeiseksi ennen nukkumaanmenoa, välillä kesken työpalaverin. On ihana että kommentoitte vaikka en usein osaakaan enää niihin laittaa kommenttia. Välillä yllätyn siitä että joku lukee tätä, kun tänne tulee kirjoiteltua kaiken maailman ajatuksia ja vaikka tiedän että tämä on julkinen niin silti välillä yllätyn kun vasta kommentteja lukiessa pohdin että "ai tuonkin ajatuksen tulin sitten laittaneeksi koko maailman nähtäväksi" :) Tuntuu upealta saada täältä tsemppiä ja olon että en ole ihan yksin ajatusteni kanssa tässä maailmassa...