Saimme hoitoajan lapsettomuushoitoihin. Se on heti 4,5 kuukauden päästä... Toisaalta toiveikas osa päästäni pohtii että onneksi siihen on aikaa, ehkä ehdimme tulla raskaaksi omin avuin ennen sitä, toinen –se pessimistisempi ja ehkä jopa hieman kovaäänisempi- tyyppi päässäni sanoo että siinäpähän odotat.

Elämä on julmaa. Jotenkin en vain voi välttyä ajatukselta että mitä olen tehnyt väärin tai mistä minua rangaistaan. Elämä ei ole ennen  tätäkään ollut kaikkein helpointa. Ympärillä ne ystävät joiden elämä ainakin ulkoisesti näyttää kulkeneen paljon helppokulkuisempia uomia kuin itsellä tulevat raskaaksi heti yrittämisen aloitettuaan. Ne muutamat ystävät joilla tietää olleen ongelmia lastensaannissa ovat saaneet lapsen vuoden –puolentoista yrittämisen jälkeen. Nyt olen itse jo ylittänyt tuonkin ajan. Miksi minun piti joutua tähän joukkoon? Haluan huutaa ”epäreilua”!! En halua mennä kahden viikon päästä illalliskutsuille sen kaverin kanssa joka eilen kertoi odottavansa lasta. En halua onnitella heitä. Heillä on jo kaksi lasta, miksi heidän pitää saada elää sitä elämää minkä minä halusin? Miksi ihminen joka suunnittelee elämänsä tarkasti ja toteaa  että lapsen sopisi tulla alkuvuodesta kun oma työsuhde on katkolla saa tietää olevansa raskaana ja lasketun ajan olevan sopivasti alkuvuodesta?

Katkeruus ja ärsytys iskevät joskus yllättäen kulman takaa.  Mieheni katsoi TV:tä ja totesi että toimittaja on varmaan raskaana. En siihen juuri mitään todennut ja istuin sopivassa kulmassa tietokoneen ääressä enkä nähnyt TV:tä. Kun en asiaa huomioinut sanoi mieheni oikein erikseen että ”Tule nyt katsomaan, ihan varmaan on raskaana” ärjäisin jo aika kiukkuisesti perään että ”aivan sama”. Ja samalla nielin kyyneleitä.