Jonkinlaista "mitäs mä sanoin" tunnetta on ollut ilmassa ainakin omissa aivoissani. Ei sellaista jollain sadistisella tavalla tyydytytävää tunnetta, vaan sellaista ikävää, enemmän "että mun pitikin olla oikeassa" fiilistä. Siitä siis että olen itse maininnut lapsien hankinnasta ensimmäisen kerran jo viisi vuotta sitten nykyiselle miehelleni. Edelleen korostan etten koskaan ole siis kokenut mitään vauvakuumetta, mutta tuolloin totesin elämän olevan sen verran mallillaan (valmistunut, vakituisessa työssä jne.) että lapsi olisi mielestäni sopinut omaan elämääni. Mutta ei se näytä ihan niin vain onnistuvan vaikka vihdoin uuden elämän alulle on edes sen verran enemmän edellytyksiä että nyt myös mieheni on samaa mieltä siitä että lapsia saisi tulla.

Ja se ajatus että haluaisin suurperheen ympärilleni on jotenkin kuitenkin aina pyörinyt takaraivossa vaikka lapsista en ihmeemmin ole pitänytkään. Lieneekö liittynyt siihen että ainoana lapsena on itse kokenut aina pientä kateutta kavereista joilla on sisaruksia. Ajattele nyt - kaveri joka on aina läsnä ja jonka ei tarvitse illalla lähteä omaan kotiinsa jonnekin muualle syömään iltapalaa. Kaveri, jonka kanssa ei erikseen tarvitse sopia yökylästä. Niinpä. Mutta unelma on myös ollut aina että lapset olisivat suurinpiirtein saman ikäisiä. Itsellänikin oli tässä vielä ennen tätä oikeasti alkanutta yritystä ajatus että tekisin lapseni mielellään mahdollisimman putkeen. Eli kerralla pois vähän pidemmän aikaa työelämästä ja kaikki lapset kerralla tehdyiksi (tähän suunnielmaan ehkä olisi kuulunut ainakin yhdet kaksoset joka sekään ei taida olla ihan pelkästään tahdon asia).

Mutta jotenkin tuntuu siltä ettei noita ajatuksia ehkä niin enää kannatakaan ajatella. Että pitäisi olla varovainen mitä toivoo. Että kun jotain toivoo, niin se tarkoittaa helposti sitä että karman laki varmistaa etteivät asiat liiku ainakaan yhtään sinne suuntaan mihin itse niiden haluaisi liikkuvan. Pöh.