Tähän asti olen pohtinut että en halua kenenkään tietävän ongelmasta. Tai ennemminkin haluaisin että ihmiset tietäisivät, mutta en halua itse kertoa. Haluan myötätuntoa mutta en sääliä. Haluan että ihmiset ovat normaalisti minun kanssani, mutta haluan että he eivät keskustele vauvajuttuja. Samanaikaisesti kuitenkin niin että he eivät joudu varomaan sanojaan. Helppoa - eikö? Ja niin kaukana todellisuudesta.
 
Aikaisemmin olen sanonut varmaan miehellenikin ääneen että vaikka en koskaan saisi lapsia voisin kuvitella adoptoivani lapsia. Tällä hetkellä en halua adoptoida lasta. Toisaalta olen ajatellut että oman ehkä vaikeankin taustani takia pystyisin itse löytämään sisältäni todella paljon rakkautta myös ei-biologisille lapsille ja rakastaa heitä omanani, mutta mitä kauemmin olen saanut odottaa omaani olen alkanut pohtia että jos en saa omaa niin en ole varma haluaisinko ottaa huollettavakseni lasta joka ei ole biologisesti minun. Onko tämä kauheaa?
 
Muuten olen pohtinut päässäni erilaisia mahdollisia jatkosuunnitelmia jos luomumenetelmä ei onnistu. Mihin asti olen valmis menemään? Juuri tällä hetkellä en ole ihan varma että olenko valmis menemään mihinkään jatkohoitoon. Pelkään hysteerisesti neuloja, näen jo silloin tällöin valveilla painajaisia siitä ajatuksesta että joudun hormonihoitoihin ja joudun piikittämään itseäni päivittäin. Miksi minulla ei ole sairaanhoitajakaveria joka voisi tehdä minulle sen? Perusveritestit teetin itselläni jo puolen vuoden jälkeen ja ultraäänelläkin katsoen kaikki näytti tuolloin olevan kunnossa. Mutta ensimmäisetkin hoidot ovat pikaisen nettiselailun jälkeen mahdollisesti erittäin epämiellyttäviä. Munanjohtimien aukiolotutkimus ei kuulosta kovin miellyttävältä saatikka kivuttomalta.