Pitkän tauon jälkeen taas kirjoitellaan. Anteeksi että en ole kommentoinut saamiani ihania ja kannustavia kommentteja. En ole osannut. Vaikka olenkin päätynyt pitämään "julkista päiväkirjaa", niin silti on olo että en osaa heittäytyä aitoon kaksisuuntaiseen ajatustenvaihtoon. Yllätyn joka kerta kun saan kommentin kun se samalla muistuttaa että joku lukee ajatuksiani. Kiitos kuitenkin kaikista kommenteista. Arvostan niitä suuresti.

Välillä on parempia päiviä. Tai jopa kausia. Välillä raskaana olevat henkilöt eivät häirise ihan niin paljon kuin joskus. Vaikkakin helposti tulee todettua mielessään että minun pitäisi olla tuossa tilanteessa…
Moni pitää minua varmaan töykeänä tai muuten tahdittomana koska en kysele kenenkään selkeästi raskaana olevien mahasta, en onnittele henkilöitä joista olen kuullut että ovat raskaana enkä ”tykkää” vauvauutisista Facebookissa. Anteeksi suuresti. Tässä menee raja. Olen pohtinut että miten oma käyttäytymiseni muuttuisi kun toivottavasti vielä tulen raskaaksi. Hehkutanko silloin itse neuvolakäyntejä Facebookissa? Toistaiseksi ainakin on olo että tieto sellaisesta onnesta olisi niin henkilökohtainen että haluaisin pitää sen itselläni.
 
Facebookissa on uusi ilmiö. Miehet jotka postaavat vauvojen ultraäänikuvia seinälleen. Minuun sattuu joka kerta kun näen niitä. Toki kaikkina kertoina löydän itseni ajattelemasta että ei meillä vaan, mutta suurempi kipu tulee siitä että pohdin joka kerta että miten joku uskaltaa. Miten uskallat laittaa syntymättömästä lapsesta tietoa seinälle. Entä jos kaikki ei menekään hyvin? Luin jostain että pitkään lasta yrittäneet ovat vanhempina raskauden aikana varovaisempia kuin ne joilla ei ole ollut ongelmia raskautumisessa. Ymmärrän hyvin. Pelkään keskenmenoja jo nyt ennen kuin olen raskaana. Kamalampaa kuin olla tulematta raskaaksi on vain keskenmeno. Niin ainakin nyt koen. Se että on jossain vaiheessa luullut saavansa jotain suurta ja sitten se viedäänkin sinulta pois. Kamalaa. Pelkään myös että se että minä pelkään vaikuttaa siihen että en tule raskaaksi. Että koska pelkään ja pohdin jo valmiiksi mikä kaikki voi mennä pieleen, vaikuttaa siihen etten tule raskaaksi.

Olen pohtinut paljon mikä vaikutus mielellä on raskaaksi tuloon. Joku teistä ihanista lukijoista olikin kommentoinut että saattaisi olla hyvä jos osaisi olla pohtimatta asioita. Jostain luin että pitäisi pohtia että miten oma kohtu on vastaanottavaisin ja pitäisi ajatella että se on kutsuva paikka. Voiko tällä oikeasti vaikuttaa johonkin? Tietyssä määrin uskon mielen voimaan. Jos kuvittelisin, että olen jollain tavalla sairas, en varmastikaan tunne itseäni täysin terveeksi.  Mutta voiko kuvittelemalla parantaa kohdun olosuhteita? Rakas kohtu – tänään aion kiinnittää munasolun minuun niin kovin etten irti päästä ennen kuin on sen aika? Näin vai?

Tätä pelkään vähän jopa sanoa ääneen. Ajatus että jos ei sano sitä ääneen se ei ehkä pidä paikkaansa on jossain takaraivossa kovaäänisenä. Suurin huoleni ajatuksen voimaan liittyen on se, että en osaa rukoilla vauvaa. Rukoilen epäsäännöllisen säännöllisesti. Joskus kiitän olevasta, joskus pohdin tulevaa, joskus vain kaipaan keskustelukumppania tuolta ylhäältä. Olen elämäni aikana myös kerran jos toisenkin pyytänyt jotain rukouksissani. Aika nuorena huomasin että aika usein rukouksiini myös vastattiin ja sain mitä pyysin. Ja ihan aina ei lopputulos ollutkaan se mitä olisin halunnut jos olisin tiennyt mitä sen hintana on. Jossain vaiheessa aikuisuutta totesin että luotan siihen että elämänkululleni on tehty jonkinlainen suurpiirteinen suunnitelma ja taivaan isä sitä jollain tavalla ohjaa. Ja samalla totesin että hän se taitaa paremmin tietää mikä minun tielleni sopii kuin minä itse vaikka välillä itsekkäästi asioita pyydänkin. Sen jälkeen olen toivottavasti osannut esittää pyyntöni nöyremmin. Tai ainakin kaikkiin pyyntöihin on liittynyt jatkoajatus – jos se on sitä minkä Jumala minulle on ajatellut parhaaksi. Rukouksen voima on suuresti myös sitä että jos oikein suuresti haluat jotain, se muuttuu ajatuksissa kirkkaaksi ja alat itse toimia niin että toimintasi johdosta asia on mahdollista. Tai ainakin todennäköisempi kuin jos et olisi suunnannut ajatuksiasi niin kirkkaasti juuri siihen asiaan.

Pelkään kuitenkin toivoa vauvaa Jumalalta. En tiedä onko minulla oikeutta siihen? Onko liian itsekästä pyytää lasta joka on suurin lahja mitä voin kuvitella? Jos pyydän lasta jota ei ole minulle tarkoitettu, saanko lapsen joka ei ole täysin terve? Tai lapsen joka vaatii jotain enemmän kuin perusterve lapsi? Eli käykö niin kuin jossain asioissa joita olen joskus pyytänyt. Eli että saan sen mitä pyysin, mutta siinä kuitenkin on jokin iso mutta takana?

Toisaalta olen myös huomannut että en rukouksissa uskalla ihan täysin heittäytyä tuohon tunteeseen. Osin juuri edellä mainitsemani syyn takia, toisaalta myös pelkään että minä vain pelkään. Että pelkään että lapsi tullessaan muuttaisi kaiken. Että lapsi ei olisikaan jotain sitä mitä olen halunnut. En ole mikään lapsiystävällinen paketti. Kavereiden lasten kanssa leikkiminen ei kiinnosta minua. Mutta toivon suuresti että ero on siinä että ne lapset eivät ole omiani.