Lapsenvihaajan (odotus)päiväkirja

Nyt se tuli. Ensimmäisen kerran todella iso itku kun selvisi että jälleen kuukauden odotuksen jälkeen on odotus ollut turhaa. Suuri oli suurimmin varmaan siinä että olimme pari päivää kylässä tuttavaperheellä jolla oli erittäin suloinen ja ihana lapsi, jota jopa minusta oli mukava pitää sylissä. Että oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni seurasin kohtalaisen läheltä lapsiperheen elämää muutaman vuorokauden ajan ja jollain tavalla jopa osallistuin hoitoon (Syötin kerran jotain sosetta ja katsoin lasta sen aikaa kun kaverini pikaisesti kävi jossain). Kai sitä omassa päässään leikki jo jonkinlaista kotileikkiä että tältä se sitten tuntuu. Ja etenkin kun olin jo kaksi päivää ehtinyt luulla että josko nyt tällä kertaa olisi tärpännyt koska täti antoi odottaa itseään normaalia pidempään. No eipä tärpännyt. 

Jälleen kerran sydän särkee myös ajattelemattomista lauseista. Tai lauseista jotka eivät ehkä jollekulle merkitse mitään, mutta jollekulle (minulle) häijyä kuultavaa. Eli keskustellessani töistä kaverini kanssa nauroin että mieheni voisi mennä niin hyviin töihin että voisin jäädä kotiin. Kaverini sitten tähän puolestaan kommentoi että mitä sä sitten oikein tekisit? Että hänellähan (äitiyslomalaisella) on lapsi ja tekemistä, mutta mitä minä sitten oikein tekisin... No niinpä... Tuosta vastaavanlaisesta vapaasta itsekin haaveilin, mutta haaveena se toistaiseksi on pysynyt. No, taidan itse olla jo aika herkkä kaikelle sanomiselle. Jos kaverini olisi puolestaan suoraan ehdottanut että äitiyslomahan on vaihtoehto niin ehkä olisin senkin kokenut ikävänä.

Kaikkein parhaimmalta melkein tuntuu suora kysymys: "oletko raskaana." Se on paljon helpompi kysymys kuin että "koskas teille tulee lapsia". Molempiin olen törmännyt aivan liian usein. Ensimmäiseen kysymykseen voi vastata rehellisesti että en ole, toiseen on vaikeampi vastata etenkin jos kysyjä on tutun kaima, täti, puhelinmyyjä tai kaupan kassa... Vedin meinaan aikamoiset kilarit kun puhelinmyyjä soitti vauva-lehdestä ja aloitti puhelun jotenkin tyyliin "onhan sinulla lapsia". Työkaverit taisivat kuunnella kun vedin kahvihuoneessa palopuhetta siitä miten kyseisen lehden puhelinmyyjänä voisi selvittää soitettavan taustat ennen soittoaan. Puhelun jälkeenkin savu nousi vielä korvista, onneksi sentään taisi työkavereille mennä sen piikkiin että en voisi vähempää piitata lapsista kuin siihen että osui niin arkaan paikkaan ettei haluaisi työpaikalla niin haavoittuvana olla koskaan.

Oma äitini on saanut minut silloin 70/80 luvun taitteessa suurinpiirtein 30-vuotiaana ja olen aina lapsena kuvitellut hänet hirveän vanhaksi äidiksi. Toki hän olikin sitä silloin 80-luvulla kun kavereiden äidit olivat parikymppisiä ja täyttivät kolmeakymmentä vasta kun me lapset olimme jo jonkin kokoisia, mutta nykypäivän synnyttäjiin verrattuna hän on ihan normi-ikäinen.

Ehkä koska olin koko lapsuuteni kokenut että äitini ei ihan täysin ole kiinni siinä mikä on nuorilla kuuminta hottia, olin itse olin aina kuvitellut että olen hankkinut omat lapseni siihen mennessä kun täytän 30. Että pysyisin itse silloin ehkä vähän paremmin kiinni siinä mitä teinin äidin milloinkin pitääkään tietää lapsestaan ja sen maailmasta. Vaikka en muistaakseni ole koskaan kovasti kokenut kriisejä tai muutenkaan pohtinut omaa ikääni, niin muistan kokeneeni pienen kriisinpoikasen juuri sinä päivänä kun ymmärsin että enää en ehdi saada ainuttakaan lasta ennenkuin täytän 30. Jotenkin ajattelin siihen asti että se tulisi olemaan vain yksi päivä muiden joukossa (tietysti kunnon bileiden kera), mutta kun oikeasti jouduin katsomaan peiliin ja ymmärtämään sen että edes yksi lapsi on siihen mennessä mahdoton tehtävä, niin se tuntui inahduksen isommalta virstanpylväältä. Että se on päivä jota olen lapsesta asti pitänyt jotenkin "vanhan" tai ainakin nyt todellisen aikuisen ikänä tulisi ohitettua ilman lasta/lapsia. Ja tosiaankin se ajatus että en halunnut olla yhtä vanha äiti lapsilleni kuin oma äitini oli jyskytti voimakkaasti ajatuksissani (mitäs mä sanoin - jos jotain toivoo niin se ainakaan ei tule toteutumaan). Että olisin lähempänä lasteni ikää ja ymmärtäisin heidän maailmaansa. Niinpä. Nykyään toki naureskelen ajatukselle että 30 vuotias olisi vanha. Kyllähän minä uskon edelleen tietäväni aika paljon siitä missä maailmassa nuoret tänä päivänä elävät. Tai mistä minä sen tiedän olisiko iällä tämän asian kanssa oikeastaan mitään tekemistä, toisaalta kun kuuntelee työtovereiden keskustelevan teini-ikäisten lastensa jutuista niin välillä ne kuulostavat kyllä niin eri maailmasta olevilta mutta ehkä enemmän on kyse siitä että itsellä ei ole etenkään sen ikäisiä lapsia että pitäisi tietää ketä kuuluu kuunnella (Ilmeisesti Hevisaurukset ja Robin ovat kuuminta hottia). Mutta enää en kyllä ajattele edes että 40-vuotias olisi mitenkään vanha. Elämänsä parhassa iässä tuntuvat 40 vuotiaat kaverit olevan - etenkin kun heidän lapsensa tuntuvat jo olevan usein sen ikäisiä että niitä pystyy jo jättämään muitta mutkitta muiden huomaan tai jopa keskenään kotiin.

Mutta pienen kirpaisun tosiaankin tunsin sielussani siitä että en ole niitä lapsia saanut aikaiseksi tuohon virstanpylvääseen mennessä.
 

Kaverini luona juhlissa eteen tuli ystävä joka selkeästikin oli pitkällä raskaana. En ollut tiennyt aikaisemmin asiaa ja nyt tämä oli niin selkeä ettei ollut pelkoa että olisi tullut todettua hieman lisäkiloja hankkineelle ihmiselle perheenlisäyskuvioista. Mutta vaikka asia oli selkeä ilman epäilystä ei minun kiinnostanut pätkääkään kysyä eikä onnitella tulokkaasta. Ensimmäinen ajatus oli että "tuokin". Ja vielä ihminen jonka en mitenkään tiedä hirveästi hinkuneen lapsia. Jälkeenpäin kuulin hänen keskustelevan jonkun toisen kanssa joka kysyi laskettua aikaa. Kun kuulin ajan en voinut ajatella muuta kuin että jos meillä olisi tärpännyt heti alusta niin voisin olla pidemmällä kuin hän nyt...

Samaisissa juhlissa, jotka siis olivat kaverin lapsen synttärit ja kun jonkun piti saada johonkin kyytiä, niin kohtalaisen vieras ihminen totesi heti että minä olen ajokunnossa että olen ollut koko ajan vesilinjalla. Kiva huomata olevansa seurannan kohteena... Ja meninkin vielä valitsemaan päälleni olkaimettoman paidan joka kieltämättä saa mahani näyttämään inahduksen isommalta. Ei niin että olisin mitenkään hoikka, mahaa löytyy muutenkin, mutta taitaa tämä paita olla sellainen joka vielä jotenkin korostaa keskivartaloa. Yleensä kun jopa koen että osaan jotenkin korostaa oikeita kohtia vartalossani jolloin ne kohdat jotka eivät ole mallimitoissa eivät niin haittaa niin tällä kertaa tuo asu ei kaupan peilissä näköjään kertonut ihan koko totuutta. Tai sitten vain halusin itse niin kovasti näyttää teiniltä :)

Eräs tuttuni joka myös suunnittelee perheenlisäystä, mutta ei ole vielä päässyt yrityksen makuun totesi että hän mielellään käyttää jo nyt muodissa olevia paitoja jotta sitten pystyy mahdollisen raskauden eteen tullessa vähän helpommin peittelemään sitä. Muutenhan tuon tikkulaihan ystäväni ensimmäinen ei-mahaa-nuoleva paita antaa salamana tiedon raskaudesta. Mutta onko pullukalla samaa oikeutta? Löysät paidat eivät mitenkään imartele minua toisin kuin hoikkaa ystävääni jota todennäköisesti vaikka perunasäkkikin pukisi. Toisaalta ehkä tämän vatsakerroksen alta ei ihan sekunnissa se raskauskaan alkaisi näkymään.

Mutta voisitteko siis jättää kaikenmaailman toisten vaatteiden ja juomisen kyttäämisen vähemmälle. Multa menee hermo.

Edelliseen postaukseen viitaten:

Ystäväni asuu ulkomailla ja tarkoitus olisi mennä mieheni kanssa käymään heidän luonaan. Olemme viestineet nyt ajankohdasta ja kun sovimme viikonlopusta jolloin tulisimme käymään hän ystävällisesti, tietäen suhtautumiseni lapsiin, kertoi minä viikonloppuna heille on tulossa oman lapsen syntymäpäiväjuhliin suuri liuta muitakin lapsia. Ystäväni itse totesi että ehkä itse haluan saapua paikalle jokin toinen viikonloppu. Kyllä kiitos. Ystävällisesti tehty. Taustana se että ystäväni on kylläkin ihan samaa maata kanssani suhtautumisessa lapsiin.

Kivampi näin päin. Tai nyt kun ajattelen niin toki hänelläkin varmasti oli taustana sekin ajatus että kun saavumme paikalle niin kivampi ettei hänen tarvitse järjestää ja isännöidä lastenkutsuja juuri kun olemme paikalla. Mutta toisaalta keskustelusta jäi itselleni ainakin juuri sellainen olo että hän päästi minut tuskasta että osuisin juuri lastenkutsujen aikaan samaan kyläpaikkaan.

Mutta miten sitten pitäisi kutsua kavereita? Minkä sille voi että kaveripiirissä alkaa olla jokapuolella lapsia. Ja toki ymmärrän myös sen että jos itselläkin on jo lapsia niin miksi sitä sitten pitäisi edes pitää "vain aikuisten" juhlia.

Vaikka tietysti se on vaikea kutsua päivällä vietettäviin kutsuihin ihmisiä niin että alaviitteessä lukee ”ilmoitan sinulle jos juhlissa alkaa olla yhtä monta alle 5 vuotiasta kuin aikuista jolloin voit vielä pyörtää ilmoittautumisesi”. Tai tätä tämä ilmeisesti on seuraavat 15 vuotta. (vai minkäikäisenä ne lapset alkavat mieluummin viettää aikaa yksin kotona kuin vanhempiensa juhlissa). Tai onneksi pikkulapsivaihe sentään menee kohtalaisen nopeasti ohi jolloin kutsuista toivottavasti tulee jälleen aikuismaisempia kun jonkun ei tarvitse koko ajan vahtia tenaviaan.

Ok. Lastenkutsut koettu. Kamalaa. Aivan kamalaa. Luulin meneväni kaverin luokse tupareihin, mutta ne paljastuivatkin lastenjuhliksi. Kutsu oli siis kaverin tupareihin eikä mistään muusta puhuttu. Itsellä mukana oli tuparilahja ja pari siideriä itselleni. Kuitenkin kun saavuimme paikalle olimme ainoa lapseton pariskunta vieraana ja muilla olikin sitten lapsia meidän edestämmekin. Ja kaikki alle neljävuotiaita. Niitä oli varmaan miljoona. Tuskaa. Tuskaa siksi että kuvittelin viettäväni leppoisan perjantai-iltapäivän uudessa asunnossa rennosti kavereiden kanssa jutellen, sohvan nurkassa istuen, mutta juhla muodostuikin enemmän keskustelusta ”ei saa tökkiä toista silmään” ”tuleppas Joni-Irmeli hakemaan lisää vaatetta ettet palele” ”mitä sä söisit?” ”EI” ”onko joku nähnyt meidän Minea-Vilppua, Jori-Mariaaa, Sanni-Seppoa, jne. jne”. Ja tuohon viimeiseen oli erityisen hankala vastata kun pääasiassa kaikki lapset näyttivät samalta enkä oikein missään vaiheessa hahmottanut että mikä lapsi kuului millekin parille. Etenkin kun moni oli minulle vieras aikuinenkin. Itse pakenin jossain vaiheessa keittiöön auttamaan tarjoiluissa ja mieheni valjastui takapihalle grillimestariksi. Ja näissä rooleissa meinikin ainakin pari tuntia. Ja olimme kai kuvitelleet viettävämme juhlissa vähän pidempäänkin mutta lapsiperheet katosivat aika aikaisin ja niin mekin sitten huomasimme olevamme todella ajoissa takaisin kotona. Vähän erilaiset tuparit kuin alunperin kuvittelin...

Lisäksi käynti oli melko raskas koska juuri olimme keskustelleet mieheni kanssa lasten kasvatuksesta ja saamisesta ja vaikka keskustelu oli kuinka hyvä tahansa en usko että pelkällä uskomisella saamme lasta.

Olisi kiva että lapsettomia pareja varotettaisiin lapsijuhlista…

Jonkinlaista "mitäs mä sanoin" tunnetta on ollut ilmassa ainakin omissa aivoissani. Ei sellaista jollain sadistisella tavalla tyydytytävää tunnetta, vaan sellaista ikävää, enemmän "että mun pitikin olla oikeassa" fiilistä. Siitä siis että olen itse maininnut lapsien hankinnasta ensimmäisen kerran jo viisi vuotta sitten nykyiselle miehelleni. Edelleen korostan etten koskaan ole siis kokenut mitään vauvakuumetta, mutta tuolloin totesin elämän olevan sen verran mallillaan (valmistunut, vakituisessa työssä jne.) että lapsi olisi mielestäni sopinut omaan elämääni. Mutta ei se näytä ihan niin vain onnistuvan vaikka vihdoin uuden elämän alulle on edes sen verran enemmän edellytyksiä että nyt myös mieheni on samaa mieltä siitä että lapsia saisi tulla.

Ja se ajatus että haluaisin suurperheen ympärilleni on jotenkin kuitenkin aina pyörinyt takaraivossa vaikka lapsista en ihmeemmin ole pitänytkään. Lieneekö liittynyt siihen että ainoana lapsena on itse kokenut aina pientä kateutta kavereista joilla on sisaruksia. Ajattele nyt - kaveri joka on aina läsnä ja jonka ei tarvitse illalla lähteä omaan kotiinsa jonnekin muualle syömään iltapalaa. Kaveri, jonka kanssa ei erikseen tarvitse sopia yökylästä. Niinpä. Mutta unelma on myös ollut aina että lapset olisivat suurinpiirtein saman ikäisiä. Itsellänikin oli tässä vielä ennen tätä oikeasti alkanutta yritystä ajatus että tekisin lapseni mielellään mahdollisimman putkeen. Eli kerralla pois vähän pidemmän aikaa työelämästä ja kaikki lapset kerralla tehdyiksi (tähän suunnielmaan ehkä olisi kuulunut ainakin yhdet kaksoset joka sekään ei taida olla ihan pelkästään tahdon asia).

Mutta jotenkin tuntuu siltä ettei noita ajatuksia ehkä niin enää kannatakaan ajatella. Että pitäisi olla varovainen mitä toivoo. Että kun jotain toivoo, niin se tarkoittaa helposti sitä että karman laki varmistaa etteivät asiat liiku ainakaan yhtään sinne suuntaan mihin itse niiden haluaisi liikkuvan. Pöh.

Saimme mieheni kanssa aikaan hyvän keskustelun lasten kanssa elämisestä ja lastenkasvatuksesta. Kuten totesin myös miehelleni ääneen niin vielä kun pääsisi testaamaan livenä näitä omia hyviä teorioitaan... Helppohan se on olla jotain mieltä nyt - etenkin kun en ole eläissäni juuri koskenut vauvoihin. Mutta hyvä olo keskustelusta tuli. Emme juuri ole mieheni kanssa kauheasti keskustelleet aiheesta tai edes aiheen vierestä liippaavista asioista. Jotenkin vain tuntuu että mitä sitä keskustelemaan kun ei juuri ole ollut aihetta mihinkään. Mutta se tuntuu ihanalta että keskustelemalla sen puolison kanssa tulee edes hetkellisesti olo että on lähempänä toista vaikka perheemme koostuukin (toistaiseksi?) vain meistä kahdesta.

Vähän kyllä kuukausi kuukaudelta alkaa pelottaa enemmän että mitenkäs on. Itse olen aikaisemmin unelmoinut useammasta lapsesta, joskus nuorempana ehkä aidosti suurperheestä (tai suuri ja suuri, mutta en pitänyt joskus ajatusta neljästäkään lapsesta ihan hirmuisena). mutta nyt jo pohdin että lapsilukua saattaa pitää vähentää sen takia että jos kaikkien lasten (joita toivottavasti on tulossa) hankkiminen kestää vähintään näin kauan, niin ei niitä ihan liukuhihnalta ala tulla ja se puolestaan tarkoittaa kovasti iän lisääntymistä myös tällä potentiaalisella äidillä. Vaikka odotusta onkin jo kulunut mielestäni kohtalaisen kauan, niin kumpikaan meistä, ei mieheni enkä minä ole pohtinut muuta vaihtoehtoa. Koska muut vaihtoehdot kuuluu ottaa keskustelun alle? Vaikka vielä olenkin kovasti tämän luomuvaihtoehdon yrittäjä, niin silti olen kyllä tiedostanut että muitakin vaihtoehtoja on ja järjen naisena olen myös viettänyt muutamia hetkiä googlen ja netin parissa aihetta tutkien. Olen nyt lukenut joitain lyhyitä kommentteja suomalaisesta adoptioprosessista, joka kuulemma kestää helposti yli viisikin vuotta. Se ainakin on varmasti aika rankkaa.

Ei eilinen kyläily onneksi ollutkaan niin paha juttu. Siis käydä katsomassa kaverin vastasyntynyttä. Mennessä jurppi suuresti ja koko automatkan ahdisti. Pohdin että ei kiinnosta pätkääkään nähdä pientä, mutta sitten livenä olikin ihan kiva seurata möykyn edesottamuksia (tai ei se nyt ihan valtaisasti mitään tehnyt, nukkui pääasiassa ja söi kerran). Eikä  se tuntunut pahalta. Turhaan siis tuli ahdistuttua ennakkoon. Sentään oma kaveri oli se sama ihminen vaikkakin nyt pienen lapsen äiti. Eilen myös kerroin samaiselle ystävälleni omista lapsen saamisen vaikeuksista ja tähänastisista haasteista. Oli ihan kiva saada kerrottua se jollekulle toisellekin. Ja tuntui siltä että pystyin rehellisesti kertomaan asioista vaikka samalla tuli tuijotettuakin omaa kaveria pieni vauva sylissä. Sitä olin ehkä eniten pelännyt matkalla hänen luokseen että en pystyisi katsomaan toista edes suoraan silmiin ilman että kateus/tuska/kiukku/turhautuminen ja kaikki muut negatiiviset tunteet tulisivat pintaan. Mutta onneksi ilta meni oikein kivasti.

Ja erityisen kiva oli huomata että löysin itsestäni isomman ihmisen kuin olin kuvitellutkaan.

Erittäin hyvälle kaverille syntyi reilu viikko sitten lapsi. Pitäisi lähteä katsomaan kaveria ja kaverin lasta. Ei huvita. Haluaisin nähdä kaveria, mutta jostain syystä en halua nähdä sitä lasta. En etenkään päivänä jolloin on itse aamulla todennut että eipä tärpännyt tässäkään kierrossa. Tämä ei selkeästikään taida olla paras päivä käydä katsomassa kaveria joka on saanut lapsen. Ihan kiva hänelle, mutta ei kiva mulle. Mutta tulipa sovittua käynti jo aikaisemmin.

Nyt alkaa vähitellen nousta jo kiukku. Pitäisikö sitä varata aika lääkäriin? Vai mitata ovulaatioita? Vai molemmat? Hyvä gynekologi jolla olen käynyt on näköjään seuraavat kolme viikkoa lomalla. Jiihaa. Miten tässä maailmassa oikein ihmiset tulevat raskaaksi kun tässä naisessa ei ainakaan tunnu olevan tarpeeksi  hedelmällistä maaperää?