Iloisia hetkiä on silloin kun kaveri venyttelee mahassa kivasti sopivalla hetkellä jolloin itsellä on aikaa keskittyä siihen, mutta siihen se ilo sitten loppuukin. Pelkään kauhulla äitiysloman alkua jolloin päivillä ei ole merkitystä ja lapseni ei ole vielä saapunut tähän maailmaan. Millä minä päiväni silloin täytän?

Viikko-viikolta oppaassa oli osio seksistä ja siinä todettiin että raskaana olevat naiset eivät välttämättä ole kiinnostuneita seksistä juuri nyt. Miten väärässä se onkaan. Vaikka olo ei ole mitenkään viehättävä, niin kyllä minulla ainakin ne ihan samat halut ovat tallella edelleen.

1) Viimeviikolla oli perhevalmennuksessa aiheena lapsen hoito ja tähän asti kun kaikki asiat ja ajatukset on enemmän keskittyneet tähän raskauteen ja ehkä synnytykseen, niin vähän iski paniikkin kun oikeasti älysi että sehän oikeasti tulee meidän perheeseen parin kuukauden kuluttua! Et siitä oikeasti on hirveästi työtä ja mä menetän mun itsenäisyyteni. Pitää luottaa siihen että jotkin raskaushormonit jossain vaiheessa sulattaa mun aivot ja mä oikeasti saan tyydytystä siitä että oon pienen kanssa vaan kotona (tällä hetkellä tuntuu painajaismaiselta ajatukselta, normaalisti tylsistyn jo yhdessä illassa kotona istuessani)

2) Viikonloppuna torilla puolestaan törmäsin tuttuun jolle oli myös lähiaikoina tulossa lapsi. "törmätään sitten vaikka kärryttelylenkeillä". Iski kauhea paniikki, kärryttely ei sovi omaan sanastooni. En näe itseäni kärrylenkeillä. En oikeasti!

3)Näin jo painajaisia siitä että joudun jäämään pois töistä. Töissä on kiire, mutta enemmän pelkään ensimmäistä päivää äitiyslomalla. Ilman ohjelmaa.

Ja vielä jos jatkaa ajatustenvirtaa, niin luinpa tuollaista viikko-viikolta opasta ja sieltä löytyi pahasti vikaan menevä lause: "... 99 prosenttia miehistä on sitämieltä, että mikään ei ole niin viehättävää kuin oma, raskaana oleva kumppani." Luin edellisen, naurahdin ja taisin todeta miehelleni että taidat kuulua siihen jäljelle jäävään yhteen prosenttiin ja sain vastaukseksi hämmentynyttä mutinaa. Ymmärrettävää. En todellakaan ole mahani kanssa mikään eroottinen näky tai sitten pitää olla minun mielestäni jollain tavalla kieroutunut... Taitaa kirjailijakin olla tuota lausetta muotoillessaan vetänyt aika reippaasti lisäprosentteja hatustaan jotta lukijasta tuntisi paremmalta. Tai pahemmalta. Kumman sukupuolen kantaa tuossa nyt sitten pohditaankaan.

Kaveripiirissäni miehet naurekelivat ja kertoivat miten nopeasti he tulivat raskaaksi vaimojensa kanssa. Kiukkuhan siitäkin tulee kun niitä kuuntelee. Missä on oikeudenmukaisuus? Missä on se että jonkun pitäisi edes kuukauden pari pohtia että mitä se tarkoittaa että YRITTÄÄ hankkia lapsia!!

Sen lisäksi että tiedän että lapsia ei noin vain voi laskea syntyvän silloin kun niitä haluaisi, niin sen lisäksi toinen suuri ajatus mikä tuossa lauseessa piili oli, että kyllä toivon suuresti että meillekin on myös ensi vuonna tulossa vauva. Että en halua että ensi vuonna sallitaan samaa onnea jälleen vain muille. Olisin ehkä voinutkin sen sanoa ääneen. Että ainakin tällä hetkellä ajatuksena on että toinen lapsi saisi tulla vaikka saman tien ensimmäisen perään. Ja tämän takana toinen iso asia lienee se, että koska ykköstä joutui odottamaan, niin toinen ja vaikka kolmaskin saisivat löytää tiensä meidän perheeseemme vähän nopeammalla tahdilla. Ja että koska  ensimmäinen yritys vei sen puolitoista vuotta, niin en halua siinä välissä käyttää mitään ehkäisyä ja estää mahdollista toista lasta tulemasta. Eli en halua että muut vierellä myöskään automaattisesti laskevat että meille ei ainakaan tule sitä toista lasta ensi vuonna.

Kiukuttaa. Jos joku harrastaa toisten ihmisten lasten tai lastenlasten määrää, niin harrastakoon sitä keskenään oman puolison tai ystävän kanssa kaksin. Ja kyllä minänkin mielelläni jopa osallistun asialliseen keskusteluun aiheesta että montako lasta meille on tulossa ja koska niitä saisi tulla, mutta en halua että vieraat tekevät johtopäätöksiä ja toteamuksia minun elämääni koskevista asioista olkoonkin sitten että sitä tarkoitettiin tai ei.

Ehkä myös se harmitti kyseisessä tapahtumassa juuri, että koska tähän asti olen kokenut selkeää painostusta lasten suhteen, niin nyt kun lapsi on tulossa, niin minut ja meidän perheemme voidaan taas vähäksi aikaa sivuuttaa, mutta kuulen jo takaraivossani minkälaista uutta raivoa voin kehittää uusista kommenteista. Jos toinen lapsi päättäisikin saada alkunsa piankin ykkösen jälkeen, niin voiko olla että kuulen kommentteja "joko nyt", "miten nyt noin äkkiä", "miten jaksat" jne. jne. Tuntuu jo nyt yleisen keskustelun perusteella että lasten välissä tulisi olla ainakin muutama vuosi taukoa jotta vanhemmat lapset olisivat sitten jo omatoimisempia. Vielä suurempi pelko on, että toinenkaan lapsi ei ota tullakseen ihan helpolla ja että yrityksen jälkeen alkaa taas tulla kyselyjä että koskas se seuraava lapsi hankitaan. No, siihen lienee taas ainoa oikea vastaus että olisi saanut tulla koska tahansa, mutta vielä ei ole kuulunut. Tai kuten ensimmäisenkin kohdalla totesimme, sitten kun Luoja suo.

Eli ehkä se on sekä pessimismiä sekä jos-maailmassa elämistä. Olen maailmanmestari jossittelussa ja onnistun aivan mainiosti keräämään paineita asiasta joka saattaa tulla tai saattaa olla tulematta vastaan ensi vuonna. Näissä pienissä aivoissa tapahtuu niin paljon asioita ja pyörii niin paljon asioita elämän vaihtoehtoisista kulkureiteistä, että ette edes tiedäkään.

Minulla on myös ajatuksena heti alusta asti totuttaa lapseni useisiin hoitajiin ja erilaisiin tilanteisiin. En halua että lapsi on riippuvainen vain minusta tai että minä olen niin sidottu johonkin etten pysty liikkumaan vapaasti.

Anteeksi kaikille ystäville ja tutuille joiden mahasta olen ikinä sanonut tai kommentoinut mitään! Anteeksi ihan hirveästi! Vierestä seurattuna on ollut ihan hauska seurata mahan kasvua ja todeta miten joku kaveri oikeasti on kasvanut ihan silmissä. Lupaan olla enää ikinä kommentoimatta kenenkään mahaa. En itse pidä yhtään muuttuvasta ulkomuodostani. Mahan kasvu ahdistaa, onneksi olen ilmeisesti kuitenkin pienemmästä päästä eikä vatsaa edes nyt viikolla 24 juurikaan vieläkään ole. Olen muutamassa kohdassa mennyt sanomaan ihmisille etten oikein välittäisi uusista muodoista ja moni siihen on todennut että eikö se ole kiva kun maha kasvaa. Kun ei ole. En ole tähän astikaan ollut koskaan mitenkään siro ja hintelä, mutta sentään aina pystynyt vetämään vatsan sisään ja käyttämään kokoa 38, mutta nyt tuntuu että olen vain möhkäle.

Vaikka vatsa onkin vielä onneksi pieni, niin möhkäletunnetta lienee lisäävän se, että rinnat ovat kasvaneet hirmuisesti. Entinen 75B kuppilainen osti juuri viikko sitten elämänsä isoimmat rintaliivit, nyt kokoa 85C. Olisin voinut kuvitella että olisin iloinen suuremmista rinnoista, mutta ei. Olen ennen tottunut näkemään alaspäin katsoessa omat varpaani enkä rintojani. Minulla on ikävä pienempiä, omia rintojani jotka eivät olleet niin hallitseva osa vartaloani. Mutta ehkä ahdistuksessa on kyse juuri siitä että oma vartalo ei tällä hetkellä oikein tunnu omalta. Kasvaneet rinnat ovat jonkun toisen ja pelkään että en näe vanhoja omia rintojani enää koskaan. Tuskin ne täysin palautuvatkaan tämän venytyksen jäljiltä. Vielä kuukausi sitten ne olivat edes kovat ja täydet ja kuvittelin että voisi olla mahdollista että kun turvotus nahan sisällä vähenee pääsen takaisin vanhoihin muotoihini, mutta nyt nahka on antanut ilmeisesti periksi sillä rinnat eivät ole enää niin pinkeät kuin jokin aika sitten. Tarkoittaako tämä että imetyksen jälkeen entisten pienten ja terhakoiden rintojeni tilalla roikkuvat patalaput? Alan ymmärtää jollain tasolla ihmisiä jotka laitattavat silikonit sen jälkeen kun lapset on tehty...

Älkää ymmärtäkö väärin. En tarkoita että halveksisin muita jotka kokevat tuon unelmanaan. Tai että ollenkaan pitäisin keskivertoidylliä mitenkään huonona vaihtoehtona. En vain halua itselleni farmariautoa. En vain halua elää elämää joka omassa mielessäni muodostuu keskivertoperheestä. Huomaan ihailevani erilaisia vanhempia. Pidän perheistä jotka ovat jollain tavalla oman tiensä kulkijoita. Toisaalta arvostan suuresti kaveriperheitä joilla on kesämökki jossa he viettävät kesän neljän viikon kesälomasta kolme ja jonne voi huoletta suunnata tiensä tietäen että siellä he perheensä kanssa odottavat mieluusti vierailijoita. Arvostan myös kavereita joille voi mennä lyhyelläkin varoitusajalla keskellä viikkoa kylään tietäen että siellä ollaan kotona normaalina arki-iltana. Oma kalenterini kun tuppaa olemaan ennemmin sen tyylinen että sieltä saa sopivaa kyläiltaa etsiä muutaman viikon säteellä. Jostain kumman syystä olen huomannut että juuri tuo farmariauto nostaa niskavillani pystyyn. Muistan vastaavan ajatuksenjuoksun jo useita vuosia sitten, kun harkitsimme auton vaihtoa, ja mieheni ehdotti jo silloin farmaria ja itse pohdin päässäni että ei se edes ole kosinut minua, miksi se nyt farmariautoa haluaisi. Yhdistin jo silloin farmarin tiiviisti perheautoksi. Ei farmariauton omistava ihminen voi olla uskottava bisnesnainen tai aktiivinen muussa kuin perhe-elämässä. Ymmärrän itsekin oman farmariautovastaisuuteni järjettömyyden. Saa nähdä montako vuotta menee ennen kuin pyörrän ajatukseni tästä aiheesta. Mutta pakkohan niitä muitakin autoja on olla mihin lastenvaunut saa mahtumaa mukaan.

Olin jo valmiiksi vähän hämmentynyt ja ahdistunut tässä raskautettujen naisten luvatussa tiimipisteessä kunnes anoppini kaivoi kassistaan yksi kerrallaan pienen nyytin. En tiedä mitä lahjapakkaus sisälsi mutta oletettavasti jotain vauvatavaraa. Kun kassista olisi selkeästikin löytynyt vielä yksi pakkaus minulle, pudistin vain päätäni ja taisin näyttää paniikin partaalla olevalta sillä anoppini hyvin miellyttävästi onneksi ymmärsi tilanteen ja totesi että ”ai ei” ja laittoi paketin takaisin laukkuunsa. Sain pienen surkeuskohtauksen ja pidättelin siinä kesäpäivästä nauttivien ihmisten ympäröimänä itkua kun se vain kiivaasti yritti tunkea jostain sielun sopukoista pintaan. En ole tähän asti edes ajatellut minkään vauvatavaran hankkimista ja olen kokenut sellaisen aivan liian varhaiseksi vielä tässä vaiheessa. Ja selkeästi reaktiostani päätellen pelkään myös edelleen että hankkimalla jotain kotiin voin aiheuttaa itse asialle huonoa karmaa. En osaa yhtään ajatella että kotiin pitäisi hankkia jotain jollekin uudelle ihmiselle. Eihän täällä ole edes tilaa kenenkään muun tavaroille! Sitä pitäisi ensin raivata, ja jotta sitä voisi raivata, pitäisi minulla olla varma tunne että joku oikeasti tulee tänne asumaan ja tarvitsee tilaa. Tai ehkä sitä voisi itselleen uskotella että muuten vain kannattaisi käydä kaappeja läpi ja raivata niistä täysin turhaa tavaraa pois (jota löytyy varmasti kaappitolkulla). Mutta omat ajatukseni eivät selkeästikään vielä usko uuteen tulokkaaseen. Ne eivät usko että tämä onni voi kestä tai että kaikki voisi mennä onnellisesti loppuun asti. Miksi muuten olisin niin paniikissa jonkin pienen vauvanvaatteen takia?

Toinen mitä usealla palstalla ja artikkelissa sanottiin oli että ”olet jo varmaan useasti peilannut itseäsi peilistä ja unelmoinut vauvamahasta”. No  sekin on jäänyt kyllä tekemättä. Pari kertaa on tullut kurkattua sivuprofiilia peilistä vaatteiden pukemisen jälkeen, mutta lähinnä sen takia etten näyttäisi valmiiksi raskaana olevalta kun lähden töihin… Samaa olen kyllä tehnyt viimeiset viisi vuotta koska en koskaan ole ollut kauhean hoikka niin en ole halunnut korostaa vaatteillani vääriä kohtia.

Ainakin artikkeilien perusteella minun pitäisi hinkua vauvamahaa ja olla ylpeä ties mistä pyöristyvistä muodoista. Ainakaan vielä en koe tällaista. Enemmänkin toivon pysyväni mahdollisimman pitkään omissa mitoissani. Jossain artikkelissa sanottiin että monet haluavat pukea päällensä tiukkoja vaatteita ja siten korostaa mahaansa. Olen kuvitellut että se on ainoa vaihtoehto jos ei halua pukea säkkiä päälleen. Että trikoo nyt on aika hyvin venyvä ja kovin käytännöllinen asu ja äitiysvaatteet taitavat aika pitkälti olla trikoita (vaikka mistä minä tietäisin, en ole ikinä tutustunut tuotantoon. Paitsi kerran muistan sovituskopissa huomanneeni vahingossa ottaneeni mukaan äitiyshousut. Taisin tuolloin olla 20-vuotias…)

Mutta jännittävää on huomata että oma suhtautumiseni on hyvin kriittinen myös raskauteen. kuvittelin sen olevan kohdistunut enemmän juuri lapsiin, mutta en nyt koe itseäni mitenkään äidilliseksi tässä tilassakaan. Toivottavasti tämä ei vaikuta tulevaan lapsisuhteeseeni. Pitääkö olla äidillinen äiti jotta tulee hyväksi vanhemmaksi? Ja koska se pitäisi aloittaa? Pitäisikö hössöttää, pitäisikö hierustaa omaa mahaansa ja olla auvoinen hymy huulilla 24/7. Anteeksi vain. Minä olen kyyninen äiti joka vielä pelkää keskenmenoa sen 24/7, ei uskalla olla onnellinen, ei halua näyttää raskaana olevalta eikä halua että raskaus vaikuttaa elämään. Tai toki olen valmis itse vauvan tuomaan elämänmuutokseen, mutta en halua että raskaus muuttaa elämää.